Meksikon 110 miljoonasta asukkaasta vähintään 10 miljoonaa kuuluu alkuperäiskansoihin, joihin lasketaan 62 eri etnolingvististä ryhmää. Suurin osa alkuperäiskansoista elää Etelä-Meksikossa. Yhteisöt sinnittelevät syrjinnän, maaoikeuskiistojen ja köyhyyden kaltaisten ongelmien parissa ja järjestäytyvät puolustamaan oikeuksiaan.
Meksikon valtio rakentui suurten alkuperäiskansojen sivilisaatioiden raunioihin. Valtakunnat romahtivat, ja henkiin jääneet intiaanit valjastettiin espanjalaisten orjatyövoimaksi. Näin kerrotaan historian oppikirjoissa.
Alkuperäiskansat eivät ole Meksikosta kuitenkaan mihinkään kadonneet. Meksikon perustuslain mukaan alkuperäiskansat ovat esikolumbiaanisten ihmisten jälkeläisiä, jotka ovat säilyttäneet omat yhteiskunnalliset, taloudelliset, kulttuuriset ja poliittiset instituutionsa tai osan niistä. Alkuperäiskansoihin kuuluvat ovat myös itse tietoisia alkuperäiskansaidentiteetistään.
Pitkään väestötutkimuksissa alkuperäiskansoina pidettiin intiaanikieltä puhuvaa väestöä. Tämän johdosta alle viisivuotiaiden ei katsottu kuuluvan alkuperäiskansoihin, sillä he eivät puhuneet mitään kieltä vielä tarpeeksi sujuvasti. Sittemmin tutkimukset ovat laajentaneet määritelmäänsä.
Kieli ei aina sanele ihmisen identiteettiä: intiaanikieltä puhuva voi pitää itseään mestitsinä, espanjalaisten ja intiaanien jälkeläisenä, ja espanjaa puhuva voi vuorostaan pitää itseään alkuperäiskansaan kuuluvana. Kieli ei myöskään välttämättä luo yhteenkuuluvuutta eri yhteisöjen välillä, sillä ne saattavat elää kaukana toisistaan eivätkä välttämättä edes ymmärrä toisen yhteisön puhumaa kielen variaatiota.
Lakien luomat määritelmät alkuperäiskansoista eivät myöskään aina kohtaa ihmisten todellisuudessa hyvin monimuotoisten identiteettien kanssa. Yhteistä ”alkuperäiskansaidentiteettiä” ei ole. Meksiko on valtava maa, ja myös mestitsien välillä on suuria alueellisia, kulttuurisia ja yhteiskunnallisia eroja. Onkin kuvaavampaa puhua meksikolaisista satoina erilaisina kulttuuriryhminä, joista osa on mestitsejä ja osa alkuperäiskansoja.

Pohjois-Meksikon yaqui-intiaaneja Amerikan alkuperäiskansojen kokouksessa.
Kuva: chiapas.indymedia.org
Meksikon alkuperäiskansat lyhyesti
Suurin osa Meksikon alkuperäiskansoista elää Etelä-Meksikossa etenkin Oaxacan, Yucatánin ja Chiapasin osavaltioissa. Suurimmat ryhmät ovat nahuat, mayat, sapoteekit ja misteekit. Virallisesti kieliä Meksikossa lasketaan olevan 62, ja niiden lisäksi Meksikossa on satoja kielen ja murteen välisiä variaatioita.
Monia Meksikon alkuperäiskansoja kuvaa poliittinen kamppailu, yhteisön maiden puolustaminen ja kulttuuri-identiteetin vaaliminen. Kansoilla on hyvin toisistaan poikkeavia historioita ja perinteitä. On kansoja, jotka ovat asuneet Meksikon alueella esikolumbiaanisista ajoista lähtien, ja kansoja, jotka ovat saapuneet vasta espanjalaisten valloituksen jälkeen Pohjois-Amerikasta tai Guatemalasta. Myös Meksikon maantieteellinen monimuotoisuus määrittää alkuperäiskansojen kulttuuria: elinympäristöt vaihtelevat pohjoisen aavikoista ja kylmistä vuoristoalueista kuivaan ja trooppiseen etelään, Keski-Meksikon sateisista ylängöistä Tyynenmeren ja Atlantin rannikkoon.
Alkuperäiskansojen kielet taistelevat jatkuvasti olemassaolostaan Meksikon virallisen kielen, espanjan, rinnalla. Alkuperäiskansoille on periaatteessa taattu omakielinen opetus, mutta sen onnistuminen vaihtelee suuresti. Kuvaavaa on, että vaikka alkuperäiskansoihin lasketaan kuuluvaksi 10 miljoonaa ihmistä, intiaanikieliä puhuu vain 6 miljoonaa ihmistä. Suurimpia kieliryhmiä edustavat tuhannet ihmiset, pienimpiä alle sata henkilöä. Useimmat alkuperäiskansoihin kuuluvista ihmisistä ovat kaksikielisiä.
Valtaosa yhteisöistä saa elantonsa maataloudesta, mutta myös väestökato maaseudulta on merkittävää. Kaupungissa elinkeinot muuttuvat. Siirtolaisuus, koulutus, kääntyminen toiseen uskontoon sekä taloudelliset ja yhteiskunnalliset muutokset vaikuttavat yhteisöihin eri tavoin. Alkuperäiskansojen kulttuurit ovatkin nyt meksikolaisen yhteiskunnan tavoin monimuotoisempia kuin koskaan. Samaan aikaan alkuperäiskansat ovat entistä tietoisempia oikeudestaan määrittää itse elämäänsä ja muokata sitä haluamaansa suuntaan.

Kulkue ja torvisoittokunta on tyypillinen näkymä Oaxacan Sierra Norten intiaanikylissä.
Kuva: Diego Cruz Martínez
Lain mukaan monikulttuurinen
Meksikon perustuslakiin tehtiin muutos vuonna 1992, jolloin todettiin ensimmäistä kertaa Meksikon historian aikana maan olevan ”monikulttuurinen” – piirre, jota ”alkuperäiskansat pitävät yllä”. Vuonna 2001 perustuslakiin lisättiin alkuperäiskansojen oikeudet. Alkuperäiskansoille taataan laissa itsehallinto ja oikeus päättää itse yhteiskunnallisesta, taloudellisesta, poliittisesta ja kulttuurisesta järjestelmästään. Alkuperäiskansat voivat myös valita omat sisäiset johtajansa. Heillä on oikeus alueensa luonnonvaroihin maanomistuksen sallimissa puitteissa.
Meksikon liittotasavallan lakien lisäksi alkuperäiskansojen oikeuksia säätelevät osavaltioiden lait ja säädökset. Osavaltioista vain Oaxaca on tunnustanut alkuperäiskansojen oikeuden itsehallintoon kunnallisella tasolla. Oaxacan naapuriosavaltiossa Chiapasissa alkuperäiskansojen itsehallinnolliset alueet eivät ole laissa tunnustettuja, ja siksi niiden asema on epävarmempi kuin kuntaan sidotussa itsehallintojärjestelmässä.
Oaxacassa on 570 kuntaa, joista 418 hallinnoidaan alkuperäiskansojen perinteitä noudattaen (tunnetaan espanjankielisellä termillä usos y costumbres, tavat ja käytännöt). Kylässä toimii kyläneuvosto ja kyläkokous, jossa yhteisön miehillä on äänioikeus. Lisäksi miehet palvelevat yhteisöään esimerkiksi osallistumalla turvallisuuden valvontaan tai yhteisiin rakennustöihin. Muussa 152 kunnassa hallintajärjestelmä rakentuu puolueiden varaan. Kaikki alkuperäiskansojen yhteisöt eivät halua noudattaa perinteitä politiikassa vaan suosivat tavallista puoluejärjestelmää. On myös mahdollista, etteivät yhteisöjen jäsenet ole kunnassa päättävässä asemassa ja pysty siten vaikuttamaan hallintajärjestelmään.
Alkuperäiskansojen maaoikeuksien toteutuminen on ollut vaakalaudalla jo vuosisatoja. Osa ongelmista on yhteisön sisäisiä: väestönkasvu on johtanut maaperän köyhtymiseen ja yhteisön sisäisiin konflikteihin. Monet ongelmista tulevat kuitenkin ulkoapäin. Viime vuosina kilpailu alkuperäiskansojen asuttamien maiden luonnonvaroista on kiihtynyt entisestään.
Alkuperäiskansoille maa on yhteinen voimavara, mikä on ristiriidassa yritysten yksityistämispyrkimysten kanssa. Monet kansat ovat menettäneet maitaan, kun korruptoituneet virkamiehet ovat siirtäneet maita laittomasti muiden nimiin. Harvat yhteisöt ovat saaneet maitaan takaisin. Riitatapauksissa valtio tavoittelee ensisijaisesti sovintoratkaisua tarjoamalla häviävälle osapuolelle korvausta – välittämättä aina siitä, kummalla osapuolella lain mukaan olisi oikeus maahan. Arviot Meksikon maaoikeuskiistojen määrästä liikkuvat 500 ja 30 000 välillä. Lukumäärää on vaikea arvioida, sillä vanhat jo sovitut riidat voivat milloin tahansa leimahtaa uudelleen ja uusia konfliktin siemeniä syntyy eri puolilla maata.
Pahimmillaan erimielisyydet ovat johtaneet verisiin yhteenottoihin. Esimerkiksi Oaxacan osavaltiossa oli 2000-luvulla yli 600 maaoikeuskiistaa, joista yli 50:ssa aseellisen selkkauksen mahdollisuutta pidettiin hälyttävänä. Esimerkiksi Agua Frían verilöylyssä vuonna 2002 kuoli 26 maanviljelijää Santiago Xochiltepecin yhteisöstä. Vuosikausia alueella kytenyt maaoikeuskonflikti oli jo tätä ennen verottanut noin 300 ihmishenkeä.
Pyramidien varjossa
Vaikka Meksiko perustuslaissaan määrittelee itsensä monikulttuuriseksi, maa on täynnä erilaisia yhteiskuntaryhmiä, joista intiaaneja pidetään usein arvoasteikossa alhaisimpana. Alkuperäiskansat ovat selvästi köyhempiä kuin tavallinen väestö. Lukutaidottomia yli 15 vuotiaista on jopa 27 prosenttia. Lähes kaikki inhimillisen kehityksen mittarit ovat meksikolaista keskitasoa alempana: kodeissa on puutetta sähköstä, juomavedestä ja likaviemäreistä.
Naiset elävät kaksinkertaisessa marginaalissa. He osaavat miehiä harvemmin lukea ja heidän on vaikeampi saada terveydenhoitopalveluja. 6–14-vuotiaista intiaanilapsista puolestaan 13 prosenttia ei käy koulua, mikä johtuu esimerkiksi syrjäseudulla asumisesta tai opetuksen antamisesta vain espanjaksi. La Crónica -lehti kirjoitti vuonna 2005, että Meksikon pääkaupungissa 4500 6–12-vuotiasta lasta ei opiskellut sen vuoksi, ettei puhunut espanjaa. Koulua käyvät alkuperäiskansojen lapset puolestaan kärsivät syrjinnästä. Alkuperäiskansoihin arveltiin kuuluvan pääkaupungissa yli miljoona ihmistä.
Ennen intiaaneja pyrittiin tietoisesti sulauttamaan mestitsiyhteiskuntaan koulujen kautta. Vasta 1970-luvulla yhteisökouluissa ryhdyttiin opettamaan lapsia myös heidän omalla äidinkielellään. Vaikka nykyään opetuksessa pyritään kaksikielisyyteen, käytännössä on yhä vakavia puutteita alueesta, resursseista ja vanhempien ja opettajien omasta aktiivisuudesta riippuen. Syrjäisissä kouluissa on pulaa opettajista, ja saatavilla ei välttämättä ole omakielistä opettajaa.
Käsitöitä wixarika-kylässä. Kuva: Saila Tykkyläinen
Meksikoa värittää ristiriitainen suhtautuminen alkuperäiskansoihin. Turisteille markkinoidaan pyramideja, alkuperäiskansojen värikkäitä tekstiilejä ja jännittäviä mytologioita. Meksikossa käy yli 20 miljoonaa turistia vuodessa, joista 2,5 miljoonaa vierailee kuuluisilla Teotihuacanin pyramideilla. Alkuperäiskansojen glorifiointi rajoittuu kuitenkin yleensä pyramidien aikakauteen. Rasismi on Meksikossa rakenteellista ja sosiaalista ja sillä on vuosisatoja pitkä historia. Alkuperäiskansoja on pidetty modernisaatiota vastustavina ja kulttuurisesti takapajuisina ryhminä. ”Intiaani” on joissakin tilanteissa synonyymi ”idiootille”. Kaunis on yhtä kuin vaalea iho ja pitkä vartalo. Alkuperäiskansaan kuuluvan ulkonäkö, kieli ja perinnepukeutuminen voi herättää syrjivää kohtelua esimerkiksi työnhaussa tai virastossa asioidessa.
Syyt syrjäytymiseen juontavat myös maaoikeuksien epäämisestä ja siitä, ettei Meksikon hallitus ole tukenut pienviljelyä, joka on jäänyt suurten maanomistajien ja halvan tehomaatalouden jalkoihin. Yhteisöt joutuvat maansa menettäessään etsimään toimeentulonsa muualta. Syrjäseutujen huonoilla viljelymaillakin saattaa elää alle 100 ihmisen yhteisöjä, ja sinne on kallista viedä palveluja. Kaupungeissa tai plantaaseilla työskentelevät taas saavat yleensä keskivertomeksikolaista huonompaa palkkaa.
Myös alkuperäiskansojen sisäiset hierarkiat voivat johtaa syrjintään ja muihin sosiaalisiin ongelmiin. Esimerkiksi naisten asema on monissa yhteisöissä huono, ja protestantiksi kääntynyt saattaa joutua eristetyksi kyläyhteisöstä. Toisaalta nainen on joutunut ottamaan miehen roolin yhteisöissä, joista miehet ovat muuttaneet kaupunkeihin, plantaaseille tai ulkomaille työn perässä. Tämä on usein parantanut naisen arvostusta, sillä naiset ovat ottaneet vastuutehtäviä ja osallistuneet kyläkokouksiin.

Oaxacan Istmo de Tehuantepec on tunnettu kulttuuristaan, jossa naisten asema on poikkeuksellisen vahva.
Kuva: Anna-Reetta Korhonen
Monista äänistä yksi liike?
Harva ihminen haluaa elää marginaalissa. Alkuperäiskansojen oikeuksia ajavat liikkeet vaativatkin, että alkuperäiskansat tunnustettaisiin yhteiskunnan aktiivisiksi jäseniksi, joilla on oikeuksia ja kyky hallita itseään oman kulttuurin ja perinteiden mukaisesti. Meksikossa syntyi 1980-luvulla useita alkuperäiskansojen järjestöjä, jotka ottavat osaa politiikkaan ja talouteen paikallisella ja myös kansallisella tasolla ja joista monet toimivat yhä. Myös alkuperäiskansojen kirjallisuus ja taiteet ovat nähneet uuden kukoistuksen.
Viime vuosina alkuperäiskansojen ja opettajien järjestöt ovat vaatineet, että kouluissa opetettaisiin lasten omaa kulttuuria kielen lisäksi. Kulttuurienvälisellä opetuksella pyritään lisäämään ymmärrystä alkuperäiskansojen ja mestitsien välillä. Jotkut yhteisöt ovat perustaneet kyliinsä autonomisia kouluja. Esimerkiksi Chiapasin osavaltiossa zapatistien autonomisissa kouluissa lapset opiskelevat omaa kieltään, kulttuuriaan ja oikeuksiaan.
Joulukuussa 2009 Pueblan osavaltiossa järjestettiin alkuperäiskansojen kokous, jonka päämääränä oli määritellä uudelleen Meksikon alkuperäiskansojen liike. Kaksipäiväisen tapahtuman päätteeksi 15 alkuperäiskansan edustajaa ja johtajaa 10 eri osavaltiosta kokosi yhteisen julistuksen, joka antaa hyvän kuvan Meksikon alkuperäiskansojen järjestöjen tämänhetkisestä asialistasta.
Vuonna 2010 Meksikossa tulee kuluneeksi 100 vuotta vallankumouksesta ja 200 vuotta maan itsenäisyystaistelusta. Poliittisessa julistuksessaan yhteisöt kieltäytyivät juhlimasta merkkipäiviä vedoten siihen, että alkuperäiskansat osallistuivat mittelöihin vain ”tykinruokana”. Intiaanien ei annettu osallistua Meksikon kansallisvaltion rakentamiseen vaan päinvastoin heidän toivottiin ”kuolevan sukupuuttoon”.
Julistuksessaan alkuperäiskansat vaativat Meksikon hallitusta lopettamaan yhteisöradioiden vainon ja vapauttamaan kaikki väärin perustein vangitut alkuperäiskansojen jäsenet. Osallistujat edellyttivät, että geenimuunneltu maissinviljely kiellettäisiin ja alkuperäiskansojen perinteistä maissintuotantoa ja omavaraisuutta tuettaisiin. He vastustivat kaikkia meksikolaisten tai ylikansallisten yritysten mittavia sijoitushankkeita, jotka havittelevat alkuperäiskansojen maita. He vaativat, että Meksiko kunnioittaisi alkuperäiskansojen oikeuksia tunnustavia kansainvälisiä sopimuksia, jotta kansat nähtäisiin oikeuskelpoisina, autonomisina ja yhteiskunnan päätäntävaltaisina jäseninä.
Poliittisessa julistuksessaan yhteisöjen edustajat kutsuivat kaikkia Meksikon alkuperäiskansoja yhdistämään voimansa taistelussa paremman ja oikeudenmukaisemman tulevaisuuden puolesta. Lisäksi he kutsuivat muita yhteiskunnallisia liikkeitä rakentamaan yhdessä uutta monikulttuurista ja monimuotoista valtiota. Kaikille meksikolaisille, alkuperäiskansoille ja alkuperäiskansoihin kuulumattomille, osallistujien viesti oli seuraava:
Nyt jos koskaan! Nouskaamme! Tien päähän on syttynyt toivon valo [...]. Nyt kirjoitamme historian omilla nyrkeillämme, ja jos tarpeen, puuttumaan jäävät kohdat kirjoitamme omalla verellämme. Koska alkuperäiskansojen hiljaisuus on päättynyt. Koska nyt on totuuden ja arvokkuuden aika.
Pueblan kokous ei ole suinkaan ensimmäinen eikä ainoa alkuperäiskansojen foorumi. Jo 1990-luvun puolivälissä poliittisesti merkittävä ANIPA-neuvosto keräsi 54 alkuperäiskansaa saman pöydän ääreen. Aktiivisesti pitkälle 2000-lukua on toiminut myös kansallinen alkuperäiskansojen kongressi (CNI), jonka motto kuuluu: ”Ei enää koskaan Meksikoa ilman meitä.”
Pueblan kokouksen vaikutukset jäävät nähtäväksi. Meksikon alkuperäiskansojen ja muiden ryhmien kamppailujen yhdistäminen laajaksi kulttuuriseksi ja yhteiskunnalliseksi voimaksi voisi kuitenkin parantaa alkuperäiskansojen asemaa myös uudella vuosikymmenellä.

Chiapasin osavaltiossa zapatistien autonomisissa kouluissa lapset opiskelevat omaa kieltään, kulttuuriaan ja oikeuksiaan. Kuva: Milla Karppinen.
Milla Karppinen
Lue myös sivuston alkuperäiskansa-aiheiset artikkelit.
Lähteet:
Cleary, Matthew R: Indigenous Autonomy in Southern Mexico. Chicago 2005.
Conflictos agrarios en pueblos indígenas. Observatorio Ciudadano de los Pueblos Indígenas.
Constitución Política de los Estados Unidos Mexicanos.
López Barcenas, Francisco: ”Territorios indígenas y conflictos agrarios en México.” El Otro Derecho, número 31-32. Bogotá 2004.
”Menores indígenas sufren exclusión y discriminación en la capital del país.” La Crónica 31.1.2005.
Navarrete Linares, Federico: Pueblos indígenas del México contemporáneo. CDI, México 2008.
Encuentro Nacional por la Rearticulación del Movimiento Indígena. Pronunciamiento político. Puebla 2009.