Väkivallan historiasta rauhanomaiseen autonomiaan? Triqui-kansan ja San Juan Copalan tarinat

Tämä artikkeli on julkaistu aiemmin englanninkielisenä julkaisussa Sharing the Life of Other Mexico - The Way to autonomous San Juan Copala.

Triquit  ja heidän alueellaan toimivat puolisotilaalliset ryhmittymät olivat meille suomalaisille aktivisteille melko tuntematon asia vielä silloin, kun Jyri Jaakkola murhattiin matkalla San Juan Copalan yhteisöön. Järkytyksen ja surun keskellä nousi tarve tietää mistä on kysymys. 

Mitä nämä triqui-alueella toimivat Ubisort, MULT ja MULTI-I ovat? Ovatko ne kaikki aseellisia järjestöjä? Ketä ne edustavat? Miksi ihmisoikeustarkkailijoiden rauhanomaista kansainvälistä saattuetta tulitettiin? Kenen etuja tällainen saattue voi uhata? Mistä triqui-alueella tapahtuvissa väkivaltaisuuksissa on perimmiltään kyse? Mitä San Juan Copalan julistautuminen autonomiseksi kunnaksi tarkoittaa? Miksi se herättää niin paljon aggressioita? 

Tiedämme nyt helmikuussa 2011 enemmän kuin vuoden 2010 huhtikuussa, mutta kokonaiskuvan jäsentäminen ja luotettavan tiedon saaminen on edelleen haastavaa. Tämän artikkelin työstämisessä on isoksi avuksi ollut meksikolaisen antropologin Francisco López Bárcenasin vuonna 2009 julkaisema tutkimus ”San Juan Copala: dominación política y resistencia popular”. 

Meksikolaisten kontaktieni mukaan López Bárcenasia pidetään laajalti triqui-kulttuurin ja -historian parhaana asiantuntijana. Kestävien ratkaisujen löytäminen triqui-alueen väkivallan kierteeseen edellyttää alueen historian tarkkaa tuntemusta, päätteli López Bárcenas joitakin vuosia sitten, pisti muut työnsä syrjään ja alkoi tutkia triquien väkivallan taustoja. Hän kuvailee kirjassaan yksittäisiä tapahtumia hyvinkin pikkutarkkaan, mutta piirtää myös laajaa kokonaiskuvaa triquien historiasta ja epätasa-arvoisesta vuorovaikutuksesta ulkopuolisten kanssa. López Bárcenas on myös toiminut San Juan Copalan autonomisen yhteisön avustajana joissakin neuvottelutilanteissa vuonna 2010. 

Tämä artikkeli keskittyy tapahtumiin ennen marraskuuta 2009, jolloin San Juan Copalan vaikea tilanne kärjistyi niin laajaksi väkivaltaiseksi konfliktiksi, että sen tuloksena on reilun vuoden aikana murhattu noin 30 ihmistä, pääasiassa triquejä, ja ajettu kaikki San Juan Copalan asukkaat pois kodeistaan ja yhteisöstään. Copalan alueen väkivallan kierre kietoutuu kuitenkin paljon syvemmälle, vuosikymmeniä jatkuneeseen historialliseen vyyhteen. Tuosta karusta tarinasta löytyy lukuisia intressiryhmiä, monisyisiä alistamisen ja vallan asetelmia, rankaisemattomuutta, poliittista epärehellisyyttä, julkisten varojen väärinkäyttöä, taloudellisten hyötyjen kyseenalaista hankkimista, armeijan aseiden laitonta kauppaa sekä viranomaisten ja poliitikkojen rikollista toimintaa. Tarinaan toki kuuluu vastapainona myös vastarintaa, alistumattomuutta, ylpeyttä omasta kulttuurisesta taustasta ja valtavaa sinnikkyyttä – erityisesti triqui-yhteisöjen naisten, lasten ja vanhusten keskuudessa (ancianos), jotka pitkälti kantavat vastuun arkielämän toiminnoista. 

 

Tuntemattomat triquit

Triquien alkuperä on mysteeri. Heidän taustastaan on useita erilaisia uskomuksia ja tulkintoja. Esimerkiksi suullisessa traditiossa triquien sanotaan tulleen sapoteekki-intiaanien Oaxacassa vuorilla sijainneesta temppelikeskuksesta Monte Albánista, josta heidät olisi aikanaan karkotettu. Heidän kerrotaan siirtyneen Oaxacan rannikkoseudulle, ja sieltä kuuman ilmaston takia mutkien kautta takaisin eteläisen Sierra Madren vuoristoon, mutta eri alueille kuin aikaisemmin. 

Triqueiksi heitä ovat kuitenkin pitkään kutsuneet niin naapurikansat kuin tutkijatkin, omalla kielellään triquit käyttävät termiä driqui. Näidenkin termien alkuperästä on erilaisia näkemyksiä. Uskonnollisen selityksen mukaan ’driqui’ tarkoittaa jumalaa tai herraa. ’Dri’ tulisi isää tarkoittavasta sanasta ’dre’, ’qui’ viittaisi suureen tai suurempaan, ja ’driqui’ olisi siten ’Suurin Herra’. Dominikaaninen pappi José Antonio Gay puolestaan kirjoitti tuota outoa kieltä kutsuttavan triquiksi siksi, että siinä toistetaan tiettyjä konsonanttipareja kuten tr, pr ja gr. 

Triqui on Oto-Manguean heimoon kuuluva misteekki-kieli. Heimon suurimpia perheitä zapoteekkia ja misteekkiä puhuu lähes 1,5 miljoonaa meksikolaista, lähinnä Oaxacassa. Antropologi Agustín García Alcaraz (1973) on kirjoittanut vain kahden asian olevan triqui-kielen osalta varmaa: se juontaa juurensa misteekista ja näiden kielten erilleen jakaantuminen on tapahtunut kauan ennen meidän aikaamme. Triqui on jakaantunut kolmeen murteeseen, joiden puhujilla on vaikeuksia ymmärtää toisiansa, vaikka jakavatkin yhteisen kulttuurin. Kaikki triquit ovat tunnettuja esimerkiksi kudotuista huipileista eli koristelluista värikkäistä puseroista, koreista ja kudotuista kasseista (morrales). Triqui-naiset pukeutuvat tyypillisesti punaisiin kirjailtuihin vaatteisiin.

Saareke eteläisen Sierra Madren vuoristossa 

Trquien asuttama, noin 518 neliökilometriä laaja alue sijaitsee Oaxacan luoteisosassa Mixteca-alueella. Se on yksi osavaltion kahdeksasta hallinnollisesta alueesta. Triqui-alue rajautuu etelässä mestitsikyliin ja muissa ilmansuunnissa misteekki-yhteisöihin. Triquit elävät kirjaimellisesti misteekkien keskellä omassa saarekkeessaan. 

Triqui-alue on oman kulttuurinsa lisäksi myös luonnonympäristöltään erityinen. Tuulet kuljettavat Tyynen valtameren merituulien kosteutta useita kilometrejä etelään sen ylle, ja kasvusto pysyy alueella runsaiden sateiden ansiosta vihreänä ympäri vuoden. Joidenkin kuvausten mukaan alue suorastaan kylpee jokilaaksoissa, jotka pääasiassa kuuluvat pohjoisessa Río Balsasin ja etelässä Río Verden jokisysteemeihin. Alueen korkeudet vaihtelevat tuhannesta metristä aina 2750 metriin, ja sen kasvusto on moninaista. Rinteillä ja pienillä tasangoilla kasvaa niin mänty- ja tammimetsikköjä kuin pieniä tiiviitä lehtimetsäalueita, joilla voi tavata lukuisia lehtipuulajeja, pensasmaisia saniaisia ja alhaisilla alueilla myös trooppisia lajeja. Triquien alue jaetaan tavallisesti ylä- ja ala-alueeksi, jotka luonnonolosuhteiltaan poikkeavat jonkin verran toisistaan. Yläalueelta löytyy esimerkiksi jyrkkiä pilviin kääriytyviä maisemia, kun taas ala-alueella San Juan Copalan tuntumassa on tunnusomaista lukuisat eriväriset ja -muotoiset kukat.

Triquien alue oli aikanaan paljon nykyistä suurempi. López Bárcenas (2009, 55 – 60) esittelee monia konkreettisia tapauksia siitä, miten mestitsiviranomaiset pala palalta kirjasivat triquien maita muiden tahojen omaisuudeksi. Lisäksi maita valloittavien espanjalaisten vanavedessä tulivat aikanaan katoliset lähetyssaarnaajat, jotka perustivat evankelisaation keskuksen Juxtlahuacaan ja rakensivat San Juan Bautistalle pyhitetyn temppelin Copalan yhteisöön. Siitä alkaen Copalan nimeen alettiin liittää etuliite San Juan. 

Yleisimmät arviot Meksikossa asuvien triquien määrästä vaihtelevat noin 23 000 ja 29 000 välillä. Vuoden 2000 väestölaskennan mukaan triqui-kieltä puhui noin 20 700 yli 5-vuotiasta meksikolaista. Heistä noin kolme neljäsosaa asui Oaxacassa (triqui-alueella ja osavaltion pääkaupungissa) ja loput muissa osavaltioissa, pääasiassa Baja Californiassa, Méxicossa ja Sinaloassa. Lisäksi triquejä asuu useita tuhansia myös ulkomailla, etenkin Yhdysvalloissa. Tuhannet triquit ovat jättäneet perinteiset asuinalueensa väkivallan uhan takia.   

 

Sosiaalisen kudoksen muuttuvat ainekset: perhe, maa ja politiikka 

Triqui-kansalla on perinteisesti kolmitasoinen yhteisöllinen rakenne: perhe, klaanit tai asuinkeskittymät ja Chuman’a eli seremoniakeskus. Perhe voi olla joko ydin- tai laajennettu perhe, mutta ylimpänä auktoriteettina ovat vanhemmat tai niiden puuttuessa vanhimmat sisarukset. Laajennettu perhe asuu tiiviisti lähellä viljelyksiään ja muodostaa taloudellisesti ja sosiaalisesti kiinteän yksikön. Ne myös saattavat muodostaa laajennettujen perheiden yhteenliittymiä, joilla on yhteisesti käytössä viljelysmaata, kotipuutarhoja, vesilähteitä, laidunmaata ja metsää. 

Tämä perinteinen yhteisöllinen rakenne on sittemmin osin muuttunut muun muassa sähkön saannin ja kulkuyhteyksien parantumisen myötä. Suku on triqueille edelleen tärkeä yhteisöllisyyden perusta, mutta laajoista perheyhteisöistä on alkanut muotoutua kylien tyyppisiä asustuskeskittymiä eli barrioita. Niiden sosiaalista yhtenäisyyttä määrittävät pitkälti yhteisesti hallittavat maa-alueet. Toisaalta maa on myös perinteisesti ollut perheen ohella toinen tärkeä elementti triquien yhteisöllisessä asetelmassa. Etenkin San Juan Copalassa perheyksiköiden päämiehelle on annettu yleensä noin hehtaarin maa-ala. Isän kuoltua se on siirtynyt vanhimmalle pojalle, joskin päämiehen leski on kuitenkin halutessaan voinut pitää tätä maa-alaa hallussaan kuolemaansa asti. 

Väkivaltaisuuden lisääntyminen on myös vaikuttanut perheperustaisen järjestäytymisen heikkenemiseen. Yksittäiset ihmiset ovat joutuneet pakenemaan alkuperäisiltä asuinalueiltaan etsiäkseen turvaa sellaisista barrioista, joissa heillä on poliittista tukea. Tätä tukea heille antavat sen järjestön jäsenet, johon he itse kuuluvat. Näitä triquien järjestöjä käsittelen tarkemmin tuonnempana omana lukunaan. 

Barrioissa on tavallisesti keskuskadut ja julkiset rakennukset, joista tärkeimmät ovat kunnantalo ja kirkko. Kussakin barriossa olevasta johtajasta triquit ikäyttävät termiä ’xi a’ eli ’mies, jota kaikki seuraavat’, ja tavallisesti johtajan mukana kulkeekin joukko muita barrion jäseniä. Johtajan velvollisuutena on esimerkiksi ratkoa neuvottelemalla barrioiden välisiä konflikteja. Barrioissa on vaikuttanut myös ’mayordomo’ (’ridomo a’), joka vastaa paikallisten juhlien järjestämisestä.  

Barriot kuuluvat seremonialliseen keskukseen, jota kutsutaan termillä ’chuman’a’. Niihin keräännytään uskonnollisiin juhliin sekä myymään ja ostamaan tuotteita markkinoilla. Ne ovat triqueille tärkeitä toisaalta omien sisäisten kulttuuristen siteiden vahvistamiseksi ja toisaalta niinä keskuksina, joiden kautta he ovat ulkomaailmaan yhteydessä. Uskonnolliset ja siviiliviranomaiset eli kunnallisvirkamiehet ja ’mayordomot’ majoittuivat seremoniallisissa keskuksissa, mutta niissä ei alunperin asuttu pysyvästi. San Juan Copalan sijainti avoimessa notkelmassa on poikkeuksellinen seremoniakeskukselle, koska se on siten haavoittuvainen ulkopuolisille hyökkäyksille. Espanjalaisten valloittajien on ajateltu vaikuttaneen San Juan Copalan sijaintiin, jotta sitä olisi helpompi kontrolloida. 

 

Triquien uskonnollisissa juhlissa sekoittuvat katolilaisuus ja perinteiset uskomukset. Espanjalaiset valloittajat tekivät kolonisaation aikana triquien oman luontouskonnon harjoittamisen vaikeaksi ja tuhosivat siihen liittyviä rakennuksia ja esineitä. Lisäksi San Juan Copalan triquien käännyttämisen vahvistamiseksi alettiin yhteisössä järjestää paastonajan kolmannen perjantain vuosittaisia kokoontumisia, jonne tuli espanjalaisia monilta muilta alueilta. Tämä ”Tercer Viernes de Cuaresma” on edelleen San Juan Copalan tärkein juhla, jota vietetään säännöllisesti helmi-maaliskuun vaihteessa isä Jeesuksen kunniaksi, jota triquit kutsuvat termillä ’Tata Chu’. Yhteisöön tulee tuolloin paljon kauppiaita muilta alueilta myymään tuotteitaan ja myös ostamaan triquien tuotteita.  

 

Pitkä kokemus kolonisaatiosta

Ennen espanjalaisten tuloa triquejä olivat alistaneet valtaansa asteekit ja misteekit, 1400-luvulla triqui-aluetta valloitti asteekkien viides monarkki (el Flechador del Cielo). Näiden intiaanivalloittajien tavoitteena ei kuitenkaan ollut alistaa triquien poliittista järjestelmää osaksi omaansa, heille riitti taloudellinen hyöty. Nämä valloitukset toki merkitsivät triqueille vaatimusta kasvattaa tuotantoaan ja kuluttaa vähemmän, mutta he pystyivät säilyttämään sosiaalisen, taloudellisen ja poliittisen järjestelmänsä. 

Espanjalaisten valloituksen ajankohtaa tai toimintatapaa ei tarkalleen tunneta, mutta yleisesti arvioidaan, että he saivat kohtuullisen pienellä vaivalla valloitettua suurimman osan triqui-alueesta. Triquien on arveltu misteekkien tavoin maksaneen veron tyyppistä maksua asteekeille, ja siten Tenochtitlánin päätyminen espanjalaisten käsiin on voitu nähdä triquien keskuudessa hyvänä asiana. Triquien oletetaan alistuneen espanjalaisten valtaan ilman suurta vastustusta. 

Ristiriitaisesti triquien maa-alueiden valloitus alkoi niiden suojelemisella. Vuonna 1535 Copalan ja Chicahuaxtlan hallussa olleet maa-alueet tunnustettiin niille kuuluviksi ja Espanjan varakuningas Antonio de Mendozan rekisteröi ne virallisesti. Espanjan kuningas pystyi näin paremmin kontrolloimaan omien joukkojensa toimintaa, sillä jos espanjalaiset valloittajajoukot olisivat ottaneet maat ja niiden luonnonvarat haltuunsa, näiden joukkojen poliittinen valta olisi vahvistunut ja etääntyminen kruunusta lisääntynyt. Virallistamisella haluttiin myös turvata alueen maataloustuotanto, jotta siltä saatiin satoa myös espanjalaisten käyttöön. 

Espanjan kruunu muotoili laajemminkin laillisia oikeuksia alkuperäiskansojen omaisuudelle, mutta käytännössä nämä oikeudet eivät juuri toteutuneet. Alkuperäiskansat eivät oppineet tuntemaan yhteisölliseen järjestelmään kirjattuja oikeuksiaan, ja niiden toteuttamista valvoivat valloittajat, joiden valtaa niillä pyrittiin kontrolloimaan. Miten triquit olisivat pystyneet vaatimaan oikeuksia, joita he eivät tienneet itsellään edes olevan? Miten espanjalaisten valloittajien ajatellaan panevan toimeen heidän omia etujaan heikentäviä lakeja? Lait painuivat unohduksiin, ja triqui-yhteisöt joutuvat uudenlaisen, heille vieraan tuotannollisen ja poliittisen järjestelmän pariin. 

 

Itsenäisen Meksikon anti: katteettomia lupauksia, maa-alojen anastamista ja poliittista manipulaatiota  

Triquit osallistuivat aktiivisesti itsenäisyystaisteluun, ja heille luvattiin heidän vapautensa ja maansa takaisin. Uusi hallinto kuitenkin petti triqueille antamansa lupaukset, ja vei monilta muiltakin alkuperäiskansoilta niiden yhteisölliset maat ja oikeuden nimittää omat viranomaisensa. Lisäksi kirkko alkoi veloittaa yhteisöjä erilaisista palveluista. Tällainen politiikka sai intiaaniyhteisöt taistelemaan oikeuksiensa puolesta. Copalan triquit nousivat ensimmäisten joukossa vastustamaan uuden valtion päättäjiä. Aktiivinen osallistuminen itsenäisyyssotaan auttoi triquejä kuitenkin neuvottelemaan hallinnan alkuperäisiin maa-alueisiinsa, ja triqui-alueelle perustettiin kaksi kuntaa: San Andrés Chicahuaxtla (15.3.1825) ja San Juan Copala (6.5.1826). 

Kuntainstituutio oli tärkeä triquien puolustautuessa 1800-luvun politiikkaa vastaan, mutta sekään ei suojellut niitä ulkopuolisten aluevaltauksilta. Vuonna 1832 triquit nousivat kapinaan liittovaltion hallitusta vastaan Hilario Alonso Medinan (Hilarión) ja hänen veljensä Jacobon johtamina. Kapinalliset puolustivat triquien maa-aloja ja ottivat oikeudenmukaisuuden nimissä oikeuden välillä omiin käsiinsä. Hilarión sai niin paljon tukea alueen triueiltä, että hänen vangitsemisensa oli mahdotonta. Niinpä viranomaiset päättivät kaapata hänet ja liittää armeijan yksikköön. Hilarión hyväksyi viran, mutta jatkoi kuitenkin sen turvin edelleen ’oikeuden jakamista’. 

Myöhemmin hän kokosi 230 triquiä ja misteekkiä hyökkäämään Antonio de León -nimistä kenraalia vastaan. Kenraali oli alkanut törkeästi vaatia triqueiltä vuokraa sellaisten maa-alueidensa käytöstä, jotka de León oli kyseenalaisin keinoin kirjannut omiin nimiinsä, vaikka kuuluivat alun perin triqueille. Tämä jälkeen Hilarión joukkoineen vetäytyi Juxtlahuacan vuorille San Juan Copalan yhteisöissä. Vuoden 1839 lopulla armeija pidätti Hilariónin ja syytti häntä 35 murhasta, mihin pidätetty oli vastannut: ”vain yksi on totta, muista ovat hallituksen asianajajat vastuussa”.   

Vuonna 1843 triquit nousivat Dionicio Arriagan ja Domingo Santiagon johdolla kapinaan, koska Juxtlahuacan lakimies oli päättänyt takavarikoida San Juan Copalan maita kun yhteisö ei ollut maksanut joitakin kirkon määräämiä laskuja. Samaan aikaan myös jotkut yksittäiset mestitsit alkoivat esittää omanaan triqui-yhteisöiltä kaapattuja alueita. 

Yksittäisten tapausten lisäksi Triquit taistelivat kaiken kaikkiaan heitä ja muita intiaaniyhteisöjä alistavaa politiikkaa vastaan. Vastarinta levisi myös misteekki-alueille Oaxacassa ja sen naapuriosavaltiossa Guerrerossa. Osavaltion hallinto kuitenkin ymmärsi pian, ettei se voi voittaa kapinallisia aseellisesti ja alkoi etsiä keinoja poliittisen valtansa vahvistamiseksi. Se alkoi esittää triqui-yhteisöjen integroimista vallitsevaan yhteiskuntaan myöntämällä niille joitakin oikeuksia. Yksi keino oli myös triquien yhtenäisyyden hajottaminen. Oaxacan osavaltion kongressi sääti 18.11.1844 lain, jolla nimitettiin pieni San Martín Itunyoso omaksi kunnakseen, vaikka se oli aikaisemmin kuulunut San Andrés Chicahuaxtlaan. Näin saatiin triquejä hajaannutettua. 

Vielä parin vuoden ajan vastustus oli vahvaa, mutta sitten osa taistelemiseen väsyneistä triqueistä päätti hyväksyä valtion tarjoamat erivapaudet, ja osa päätti jatkaa taistelua. Näin triquit saatiin vuonna 1847 ensimmäisen kerran sisäisesti hajaannutettua. Tilanne jatkui vastaavana aina vuoden 1869 lopulle, jolloin triquit onnistuivat saamaan joitakin maa-alojaan virallisesti takaisin itselleen. Olot rauhoittuivat triqui-alueella joksikin aikaa. Konfliktin ainekset olivat kuitenkin edelleen olemassa, ja tilanne kärjistyikin myöhemmin. 


Vallankumous vahvistaa triquien sisäistä jakaantumista

Meksikon vallankumous saapui triqui-alueelle suhteellisen myöhään. Yläalueella osallistuminen oli laajempaa ja ainakin triquit toimivat omissa joukoissaan, ala-alueelta sen sijaan osallistuttiin hajanaisesti eri vallankumousjoukkoihin. San Juan Copalassa kuten muuallakin Oaxacassa taistelijat jakaantuivat vallankumousryhmittymien mukaisesti zapatisteihin ja perustuslaillisiin. Triquien osalta kyse ei kuitenkaan ollut niinkään näihin eri ryhmittymiin sitoutumisesta, vaan taustalla oli triqui-alueen sisäinen jakautuminen, joka jatkui aseellisen taistelun jälkeenkin. Ryhmien kesken alkoi olla keskinäisistä syytöksiä väkivallanteoista, ja ne kaikki toimivat omien oikeuksiensa puolustajana. 

Triquien hajaantumista ja keskenään taistelevien ryhmien syntyä ei tarkalleen tunneta. Triquien kanssa 1970-luvulla asunut antropologi Agustín García Alcaraz on kertonut, että triquien itsensä mukaan Copalassa oli rauhallista ennen 1920-lukua, ja että sisäisten ristiriitojen synnystä on monia eri versioita. Väkivallan ja koston kierteen alkusyyksi on mainittu esimerkiksi jonkun barrion johtajan äitiin kohdistuneet loukkaukset ja maan perimisestä sukeutunut riita perheen tai barrion kesken. Yhden tarinan mukaan toisen barrion perheeltä ryöstettiin kahvisato, josta osa päätyi Copalan kunnansihteerin kautta aina Oaxacan kaupunkiin asti. (López Bárcenas 2009, 86) Oli syy mikä tahansa, triquit olivat alkaneet taistella toisiaan vastaan ja poliittiset ryhmittymät olivat syntyneet. Tämä vahvisti mestitsien ja osavaltion hallituksen hajota ja hallitse -toimintalogiikkaa.      

 

Kahvia, alkoholia ja aseita

Triquit elivät vielä 1940-luvulla pääasiassa hyvin eristyksissä. Siellä ei ole teitä, sähköä, sähkeitä, puhelinta tai kunnollisia kulkuyhteyksiä. Triquit harjoittivat tuolloin hyvin yksinkertaista omavaraista maataloutta. He raivasivat vuoristosta ja avoimilta mailta viljelyalaa, ja viljelivät muun muassa maissia, papuja, kurpitsaa ja erilaisia chilejä käyttäen apunaan niin sanottua viljelykeppiä. Triquit täydensivät elantoansa pitämällä joitakin kotieläimiä (vuohia, possuja ja lampaita), metsästämällä paikallisia eläimiä sekä keräilemällä yrttejä ja villihedelmiä, joita alueella on runsaasti, ja joita he edelleen hyödyntävät. Joitakin kotieläimiä he saattoivat myydä ja vastaavasti ostamalla joitain tuotteita mestitsi-kauppiailta. Naiset vastasivat käsitöiden tekemisestä ja niiden myymisestä (pääasiassa tekstiilejä), joka on siirtotyöläisten ja kahvin myynnissä hankittujen tulojen ohella kolmas tärkeä tulonlähde.  

Triquien yläalueella omavaraistalous on edelleen keskeinen elinkeino, mutta ala-alueen ilmasto on niin suotuinen kahvin ja banaanin viljelylle, että ulkopuoliset alkoivat painostaa triquejä kasvattamaan niitä myyntiin. Kahvin tuotannosta vastaa tavallisesti perheyksikkö, joka viljelee sitä pienimuotoisesti, puolesta hehtaarista kahteen. Kahvin tuottavuus on esimerkiksi San Juan Copalassa hyvin alhainen, mikä johtuu muun muassa riittämättömästä teknisestä tuesta, kahvipensaiden perinteisestä hoitotavasta ja kahvipensaiden huomattavasta iästä.

Triquit ryhtyivät kaupalliseen viljelyyn, jotta saisivat varoja ostaa teollisia tuotteita, mutta myös maissia omaan tarpeeseen. Kahvin hinta nousi jossain vaiheessa kansallisesti hyvinkin korkeaksi, ja triquit saattoivat ansaita huomattavia summia. Kahvin viljely mahdollisti triqui-kansalle taloudellisesti hyödyllisen vaihdon mestitsien kanssa, mutta sillä oli myös kääntöpuolensa. Triqueillä ei ollut kokemusta myyntikasveista ja niiden markkinoinnista, joten kahvin hyödyt katosivat ennemmin tai myöhemmin pääasiassa mestitsien taskuihin, jotka olivat luoneet omat kauppa- ja vaihtomekanisminsa. Kahvin ja banaanin suuret sadot eivät hyödyttäneet siten triquejä vaan ulkopuolisia valloittajia, jotka maksoivat triqueille paljon huonommin kuin mitä itse saivat paikallisilla markkinoilla. 

Triqueillä ei ollut kunnolla aikaa tai mahdollisuuksia valmistautua kahvin tuotantoon, mikä loi pohjaa sisäisten kilpailevien joukkioiden vahvistumiselle.  Yhdeksi syyksi San Juan Copalan triquien vaikealle taloudelliselle tilanteelle nähtiin olevan se, että vuosituhansien saatossa kehittynyt maissin omavarainen kasvattaminen on kokonaan tai osittain korvattu kaupallisella viljelyllä, jota alueen triquit eivät ole täysin omaksuneet ja hallinneet. 

Mestitsit myivät triqueille alkoholia ja aseita etenkin kahvia ja banaaneja vastaan, mutta myös mahdollisuuteen käyttää triquien maita. Mestitsit saivat siten voitot hyvin itselleen ja triquien oman toiminnan sekaisin. Triqueille alettiin myydä myös armeijan käytössä olleita aseita, mikä Meksikossa on rangaistava teko. Näillä aseilla ei ollut kauppa-arvoa muualla, mutta triqueiltä niistä saatiin sievoisia summia. Ei ollutkaan sattumaa, että niissä barrioissa, joissa eniten tuotettiin kahvia, esiintyi eniten myös aseellisia konflikteja. 

Triquien alueesta muotoutui hiljalleen turvaton väkivallan territorio. Pelkästään vuonna 1965 alueella tehtiin 70 murhaa. Kaikissa barrioissa nähtiin kapinajohtajia johtamassa häirikköryhmiä, jotka kylvivät kauhua koko triqui-alueelle. Luonnollisesti tällaisesta seurasi kaaos. 

Alueelle saapui myös hallituksen väkivaltakoneisto. Armeija alkoi tehdä partioita alueella Juxtlahuacasta ja Putlasta käsin, ja lopulta se asettui triqui-alueelle. Armeijan joukoilla ei ollut mitään hallinnollista kontrollia, joten ne määrittivät itse oman valtansa ja toimivat sen mukaisesti, ja siten aiheuttivat ennemmin lisää väkivaltaa vaikka pyrkimys oli estää sitä. Myös armeijan henkilöitä surmattiin yhteenotoissa. Armeija otti paljon valtaa alueella, josta triquit luonnollisesti valittivat. Esimerkiksi vuonna 1961 San Juan Copalan viranomainen oli todennut, että joukot ovat ottamassa heiltä kaiken toimintavallan ja jopa ovat vieneet meiltä vankilan avaimen ja pistävät sinne väkeä oman tahtonsa mukaisesti. 1960-luvulla Copalan alueella elettiin kaksinaisvallan aikaa, jolle oli tyypillistä jatkuva kiistely siitä mikä kukin osapuolen legitimiteetti loppujen lopuksi oli. Triquit joutuivat taistelemaan kansallista kolonisaatiota vastaan. 

 

Dominoinnin tärkeä elementti: valheelliset mielikuvat triqueistä

Yksi keskeinen elementti triquien alistamisessa on ollut väkivallan projisointi triqui-kulttuuriin. Väkivallan kierteen analysointi on helppo katkaista toteamalla, että triquit ovat luonnoltaan väkivaltaisia.  López Bárcenasin mukaan tänäkin päivänä voi korkean osavaltion virkamiehen kuulla toteavan, että triquit ovat luonteeltaan väkivaltaisia: ”heillä on se veressä”. Oli hämmentävää myös kuulla marraskuussa 2010 miten Meksikon hallituksen ja ulkoasiainministeriön edustaja ministeri Alejandro Negrín totesi Euroopan Parlamentin ihmisoikeuskomitean kuulemissa, että tulee muistaa, että triquien konfliktissa on kyse sisäisestä konfliktista, vaikka Oaxacan osavaltion ja kuntien hallinnot ovat kiistatta järjestelmällisesti vaikeuttaneet triquien elämää vuosikymmenten ajan sekä olleet provosoimassa väkivaltaisia yhteenottoja.    

Monet aktivistit ja tutkijat kuten Gustavo Esteva ja Paris Pombo painottavat, että triquien väkivallan taustalla on heidän monisyinen ja kompleksinen historiansa, ei suinkaan jokin piirre heidän kulttuuriperimässään. Esteva (2010b) kertoo satavuotiaasta doña Adolfa Vázquezista, joka oli todistanut vuonna 1962 siitä, että triquit eivät ole aina tapelleet näin paljon. Paris Pombo (2009, 13-14) puolestaan kirjoittaa siitä, miten julkisuudessa yleensä ja tiedotusvälineissä erityisesti on rakennettu mielikuvaa väkivaltaisesta kulttuurista. Triqui-kansa on vuosikymmenten ajan joutunut toimimaan omien laillisten oikeuksiensa ja kulttuurisen identiteettinsä säilyttämiseksi rasistisen dominoinnin ja taloudellisen hyödyntämisen takia. Pombo esittää, että myyttiä luonnoltaan väkivaltaisesta triqui-kansasta on erityisesti ruokkinut vallitsevan konfliktin perimmäisin syy eli rasismi. Tämä tulee jatkuvasti esiin poliittisissa keskusteluissa, viranomaisten ja julkishallinnon työntekijöiden toiminnassa ja ennen kaikkea tiedotusvälineissä.

Pombo (2009, 19-20)  mukaan ihmisten olisi tutustuttava triquien suulliseen historiaan ja alueen ensimmäisiin antropologisiin tutkimuksiin Francisco López Bárcenasin tavoin, ymmärtääkseen väitteet triquien väkivaltaisesta kulttuurista täysin aiheettomiksi. Esimerkiksi Xi’a-henkilöiden eli johtajien ja vastaavien olemuksen, joilla on paljon painoarvoa yhteisöjen päätöksenteossa, kuvaa Agustín García Alcaraz miehenä, joka ’osaa puhua’, ’osaa neuvotella’, eli sellaisena johtajana, jota kunnioitetaan hänen tavastaan käyttää kieltä ja siten ehkäistä väkivaltaa, edistääkseen konsensusta ja rauhanomainen vakuuttaminen. Tutkijan mukaan sellainen johtaja, joka osallistuu syvällisesti asuinyhteisönsä uskonnolliseen elämään ja rituaaleihin. 

Historiallisen perspektiivin ja kenttätyön puuttumisen vuoksi jotkut kirjoittajat kuten León Javier Parra Mora ja Jorge Hernández Díaz sen sijaan vakuuttavat, että Xi’a on johtaja, jolle on luonteenomaista olla kuin ’rohkea mies’ ja myös aseistautunut mies, joka harrastaa väkivaltaa. García Alcaraz teki tutkimuksensa pohjaksi laajan etnografisen kenttätyön Copalan alueella, jonka pohjalta hän pystyi tulkitsemaan Xi’a-henkilöiden legitimiteettiä triquien keskuudessa, nämä kaksi kirjoittajaa ovat puolestaan käyttäneet tutkimusaineistona tiedotusvälineiden uutisointia. Tällainen metodi ei mahdollista tutkijan ottavan etäisyyttä konflikteista ja murhista, joita näissä uutisissa valtaosaltaan laajasti käsitellään, ja usein iltapäivälehtien kyseenalaisella tyylillä. 

 

Keskeneräisten kehityshankkeiden ja rauhanaloitteiden kavalkadi

Oli hämmentävää seurata uutisointia siitä, miten Betyn ja Jyrin muiston kunniaksi järjestetty valtaisa avustussaattue kääntyi kesäkuussa 2010 takaisin oltuaan vain noin 10 kilometrin päässä San Juan Copalasta. Miten väkivallan kierre voi pienellä alueella kiertyä niin pahaksi, ettei sinne uskalla mennä poliisisaattueessa etenevä monen sadan ihmisen ja kymmenien autojen karavaani? Eikö tätä vuosikymmeniä jatkunutta konfliktia ole yritetty murtaa?   

Triquien väkivaltainen tilanne alkoi herättää huomiota Meksikossa ja ulkomailla yli 30 vuotta sitten, ja vuodesta 1981 triquit on huomioitu Amnesty International -järjestön vuosiraporteissa. Osavaltion ja liittovaltion viranomaiset ovat kuitenkin painostuksesta huolimatta ennemmin edistäneet kuin estäneet alueen konfliktia. Erityisesti marraskuussa 2009 alkanut väkivallan uusi aalto on herättänyt kansainvälistä huomiota, mutta Gustavo Esteva (2010a) muistuttaa näiden tapahtumien olevan samaa vanhaa tuttua väkivallan historiaa, josta on Oaxacan osavaltiossa tullut jo normaalitila, ääneen julistamaton pysyvä poikkeustila. 

Konfliktia on näiden vuosikymmenten aikana yritetty myös murtaa. López Bárcenas dokumentoi kirjassaan joukon kehityshankkeilta ja rauhanaloitteita, joilla alueen sosioekonomista tilannetta on yritetty parantaa ja väkivaltaa välillisesti hillitä. Näitä hankkeita ei kuitenkaan ole juuri saatettu päätökseen joko virnanomaisten kelvottoman toiminnan, triqui-johtajien korruption tai jonkun muun vaikeuden takia. 

Triqui-alue oli 1960-luvulla yksi kaikkein eristyneimmistä koko Meksikossa, esimerkiksi San Juan Copalan ja sen vaikutuspiiriin kuuluvien barrioiden alueella ei tuolloin ollut toiminnassa yhtään koulua. Joitakin yksittäisiä opettajia saattoi toimia siellä hetkittäin, mutta he lähtivät pian väkivallan uhan tai palkanmaksun viipymisen takia. Seuraavalla vuosikymmenellä alueelle alkoi saapua monenlaista toimijaa, ensimmäisenä liittovaltion hallitus. Kansallinen intiaani-instituutti keskittyi koulutuksellisiin toimiin, tosin ei aina kovin hyvin tuloksin. Oaxacan hallintokin käynnisti joitain kehityshankkeita, vaikka sillä ei mitään suurta intoa alueen kehittämiseen ollutkaan. Lisäksi triqui-yhteisöissä alkoi toimia myös kirkko ja yksityisiä hyväntekijöitä. 

Huonot kokemukset etenkin viranomaisten kanssa johtivat hiljalleen siihen, että triquit alkoivat suhtautua pääasiassa kielteisesti ulkopuolisiin. Monet triquit olivat kyllästyneitä tarpeettomaan väkivaltaan ja halusivat löytää ratkaisuja. Alueella 1960-luvun alussa vieraillut osavaltion kuvernööri Rodolfo Brena Torres hämmästyi siitä, että alueen ihmiset eivät pyytäneet häneltä muiden tavoin kehityshankkeita vaan keinoja haastaa alueen väkivalta. Yllättävää oli myös pyyntö siitä, että alueelle ei lähetettäisi lisää armeijan ja poliisin yksiköitä väkivaltaa estämään, ja että siellä jo olevat yksiköt poistuisivat koska ne ovat ehkäisemisen sijaan aiheuttaneet vain lisää väkivaltaa. 

Triquien järjestäytyminen johtaa ristiriitaiseen tulokseen 

Triquit päättivat alkaa järjestäytyä ulkopuolisten tahojen jatkuvaa hyväksikäyttöä vastaan ja perustivat 1970-luvulla ensin CLUB-järjestön ja sen pohjalta myöhemmin MULTin (Movimiento de Unificación y Lucha Triqui) vuonna 1981.  

Tammikuun ensimmäisenä päivänä 1994 alkoi zapatistien kansannousu Chiapasissa, ja triquit osoittivat heille tukeaan. "Te ette ole yksin", kirjoitettiin triqui-alueelta lähetetyssä kirjeessä. Kolme kuukautta myöhemmin alueelle perustettiin uusi järjestö UBISORT (Unión de Bienestar Social de la Región Triqui). Sen yhteys osavaltion hallintoon ja PRI-puolueeseen (Institutionaalinen vallankumouspuolue) on laajalti tunnettu tosiasia, joka on myös konkreettisesti pystytty erilaisissa yhteyksissä osoittamaan. UBISORT esimerkiksi käyttää samoja aseita kuin armeija, vaikka niitä ei lain mukaan millään muulla taholla pitäisi voida olla käytössä. Uuden järjestön perustamisen motiivina oli vaikuttaa siihen, ettei zapatistien esimerkki leviäisi myös triquien keskuudessa. Erilaisia sosiaalisia ja taloudellisia etuuksia tarjoamalla osavaltion hallinto sai triquejä liittymään uuteen järjestöön.    

Sittemmin myös MULT-järjestö on kytkeytynyt valtapolitiikkaan nivoutumalla PUP-nimiseen puolueeseen (Partido Unidad Popular). Sen esitetään toisaalta olevan ainoa aito alkuperäiskansoja edustaja puolue ja toisaalta sen on tunnistettu olevan alisteinen valtaa osavaltiossa vuosikymmeniä pitäneelle PRI-puolueelle. Vuonna 2006 MULT-järjestöstä eronnut puoluepoliittisia kytkentöjä kritisoiva ryhmä perusti uuden järjestön, jossa nimeen lisätty i-kirjain viittaa itsenäisyyteen: MULT-Independiente.

Triquien järjestäytyminen järjestöihin osoittautui siis ristiriitaiseksi asiaksi. Perimmäisenä motiivinahan oli triquien yhdentyminen ulkopuolisen vaikutuksen vastavoimaksi, mutta lopputuloksena on ollut heidän hajaantumisensa ja kyseenalaisen ulkopuolisen vaikutuksen voimistuminen keskuudessaan. Osavaltion hallinnon hajota ja hallitse -politiikka on onnistunut alueella hyvin.  

 

San Juan Copalan autonominen kunta syntyy

Yhä useampi triqui on kuitenkin alkanut sanoa !Ya Basta! Jo riittää! He ovat kyllästyneet ihmisoikeuksien toistuviin loukkauksiin, rikosten tekijöiden rankaisemattomuuteen, turhiin kuolemiin, paikallisten pikkujohtajien (caciques) oman edun tavoitteluun ja viranomaisten rikolliseen toimintaan. Valtaosa triqueistä haluaa rauhanomaisen ratkaisun vallitsevaan konfliktiiviseen tilanteeseen ja suhtautuu kriittisesti myös omiensa väkivaltaan.    

Monet triquit lähtivät mukaan APPO-kansanliikkeeseen (Asamblea Popular de los Pueblos de Oaxaca), jonka opettajien lakko synnytti Oaxacan osavaltiossa vuonna 2006. Kuvernööri hajotti opettajien lakkoleirin, ja tilanne johti kansannousuun ja tavallisten ihmisten omaan hallintoon, jota kesti viisi kuukautta. Liittovaltio lähetti erikoisjoukot tukahduttamaan rauhanomaisen liikkeen, mutta vastarinta on jatkunut eri muodoissa sen jälkeen. 

Myös San Juan Copala julistautuminen itsenäiseksi kunnaksi tammikuussa 2007 nivoutuu APPO-liikkeeseen. Edilberto Hernández kertoo kunnan taustasta (López Bárcenas 2010, 3): ”Me, jotka olemme järjestöstä MULT-I, mietimme mitä tehdä sen jälkeen kun olimme osallistuneet APPO-liikkeeseen. Puhuimme niiden UBISORTIn jäsenten kanssa, jotka olivat tuossa omassa organisaatiossaan toisinajattelijoita, ajatuksesta perustaa uusi järjestö. Sen jälkeen juttelimme yhteisön vanhimpain kanssa. Tuossa yhteydessä syntyi ajatus itsenäisestä kunnasta. He selittivät meille miten vuosia sitten ei ollut poliittista järjestäytymistä eikä ongelmia, ei ollut myöskään oppineita ammattilaisia, ja kuitenkin elettiin paremmin. He kysyivät meiltä, mitä varten haluaisimme uutta järjestöä?” 

Jorge Albino Ortíz puolestaan kertoo oppineensa APPO-liikkeessä sen, että heidän tulee itse tehdä ne päätökset, jotka heitä koskevat. Albino Ortíz ei kannata triqui-alueen järjestöjä, sillä niissä toimiminen tarkoittaa jakaantumista kolmeen eri järjestöön. Hänen mielestään sillä ei ole merkitystä onko kyseessä PUP, PRI tai PRD, sillä mikään puolue ei huomioi triqui-alueen tapahtumien perimmäisiä syitä vaan lähinnä käyttää triquejä hyväkseen omissa kampanjoissaan. (Rodríguez, 2007)   

Autonomisen kunnan perustamisen taustalla olivat siis MULT-I järjestö ja osa UBISORT-järjestöstä. Mukana oli noin 20 triqui-yhteisöä, jotka tulkitsivat kuuluvansa San Juan Copalan poliittiseen keskukseen, vaikka hallinnollisesti kuuluvatkin Juxtlahuacan, Putla de Guerreron tai Tlaxiacon kuntiin. Perustamisjuhlallisuuksia vietettiin San Juan Copalassa uuden vuoden aattona 31.12.2006. Kunnanjohtajaksi nimitettiin 32-vuotias maanviljelijä José Ramírez Flores, jolle pidetyssä puheessa painotettiin, että uuden johtajan tulee toimia virassaan triquien periaatteita kunnioittaen, ihmisiä kuunnellen ja rauhaa edistäen.  

Autonomisen kunnan triquit eivät kuitenkaan aio vetäytyä ympäröivästä yhteiskunnasta tai kääntää selkäänsä Meksikon valtiolle. He eivät myöskään halua perustaa uutta virallista kuntaa osavaltioon tai menettää niitä taloudellisia resursseja, jotka lain mukaan heille kuuluvat. He haluavat hallita itseään Oaxacan osavaltiossa tunnustetun alkuperäiskansojen vanhan hallintotavan eli tavat ja tottumukset -käytännön (usos y costumbres) mukaisesti ja luoda omat kehityshankkeensa yhteiselämäänsä, terveyteen, koulutukseen ja kulttuuriin liittyen. (Herrera Maqueda 2007) Alueen triquit haluavat turvata oman identiteettinsä ja oman poliittisen organisaationsa, joka ei perustu puolueisiin vaan kollektiivisiin yhdessä sovittuihin päätöksiin. Keskeistä on myös palauttaa vanhimpien arvonanto yhteisöissä.  

Marcela Romero Juárez ja Guadalupe Jiménez López (2010) sekä López Bárcenas (2009) kirjoittavat olevan sääli, että viime aikojen kärjistyneet väkivaltaisuudet jättävät varjoonsa ne edistymiset, mitä autonomiseksi julistautuminen on alueella parissa vuodessa saanut aikaan. Väkivalta väheni tuona aikana selvästi ja muutenkin autonomiseksi kunnaksi julistautuminen ehti monin tavoin edistää myönteistä rauhanomaista kehitystä triqui-alueella. López Bárcenas kirjoittaa, että San Juan Copalan autonomian tunnistaminen ja tukeminen ovat alueen rauhanomaisen ratkaisun avain.  

Tällä hetkellä kaikki San Juan Copalan asukkaat ovat toistaiseksi joutuneet väkivallaan takia poistumaan yhteisöstään, ja osa heistä on asettunut pääkaupungin Oaxacan keskusaukiolle pysyvään mielenilmaukseen. Siellä asuvat erityisesti triqui-naiset lapsineen. Heidän sinnikkyytensä ja pyrkimyksensä rauhanomaiseen tulevaisuuteen on ihailtavaa. Naisten äänitorvet ovat tuoneet haastatteluissa vahvasti esiin sen, etteivät he aio luovuttaa. Kaikkien kauheuksien ja vaikeuksien keskellä he uskovat asiaansa aukottomasti ja ovat päättäneet olla alistumatta. San Juan autonominen yhteisö kirjoittaa julkilausumassaan 21.9.2010: “Ilmoitamme, että San Juan Copalan autonominen yhteisö ei ole katoamassa, eikä katoa, koska asukkaat ja useat triqui-yhteisöt tukevat sitä”. 

 

Muuttuuko Oaxaca?  

Triquien alueen tapahtumat vaikuttivat osaltaan siihen, että heinäkuussa 2010 pidetyissä vaaleissa ihmiset äänestivät Oaxacaa 81 vuotta johtanutta PRI-puoluetta vastaan ja kuvernööriksi tuli joulukuun alussa 2010 katolilaisoikeistolaisen PAN-puolueen kandidaatti Gabino Cué Monteagudo. Hän edustaa koalitiota, johon liittyivät kaikki osavaltion puolueet poliittiseen väriin katsomatta. Ainoastaan PRI:n kanssa vaaliliitossa ollut vihreä puolue jäi sen ulkopuolelle.

Cué tuo osavaltioon uusia tuulia Ulises Ruizin rikollisen hallinnon jälkeen. Hän sanoi virkaanastujaisissaan, ettei kukaan tule olemaan lain yläpuolella ja lupasi alkuperäiskansojen perinteen mukaisesti "hallita totellen". Hän tunnustaa yhtä lailla intiaanikylien oikeuden omaan elämäntapaansa kuin roolin osavaltion kehittämisessä ja lupaa pitäytyä väkivallasta kansalaisia kohtaan.   

Vallanvaihto on nostanut Oaxacassa suuria toiveita hallintokulttuurin muuttumisesta, mutta vuosikymmenien saatossa vakiintuneita toimintatapoja ei ole helppo murtaa. Uudella kuvernöörillä on edessään melkoinen savotta, jos hän aikoo saada korruption ja muut kyseenalaiset menetelmät kuusivuotisen kautensa aikana edes osittain kitkettyä. Triqueillä on kuitenkin nyt varmasti paljon enemmän toivoa alueensa konfliktien ratkaisemisesta kuin Ulises Ruizin kuvernöörikaudella. Toisaalta kuvaan kuuluu paikallisen valtapolitiikan lisäksi valitettavasti myös laajat taloudelliset intressit, joiden osapuolista, tavoitteista ja toimista ei luotettavaa tietoa juuri ole saatavilla. San Juan Copalan alueella uskotaan olevan huomattavia mineraaliesiintymiä.   

Teksti: Outi Hakkarainen
Kuvitus: Téri Zambrano

 

Lähteet:

- Denham, Diana ja C.A.S.A. Collective (toim.) (2010) "Tavallisten ihmisten kapina – Kertomuksia Meksikosta". Into Kustannus, Helsinki.

- García Alcaraz, Agustín (1973) Tinujei: Los triquis de Copala. Secretaría de Recursos Hidráulicos-Comisión del Río Balsas, México.  

- Gay, José Antonio (1981) Historia de Oaxaca. Porrúa, México.

- Esteva, Gustavo (2010a) Haciendo camino. [http://www.noticiasnet.mx/portal/principal/haciendo-camino - 15.2.2011]

- Esteva, Gustavo (2010b) Alustus Meksikossa pidetyssä pyöreän pöydän neuvottelussa (mimeo).

- Herrera Maqueda, Bernardo (2007) "Convoca presentación de autoridades autónomas de San Juan Copala", Noticias (15.1.2007)

- Huerta Ríos, César (1981) Organización socio-política de una minoría nacional. Los triquis de Oaxaca. Instituto Nacional Indgenista, México.  

- Korhonen, Anna-Reetta (2010) Oaxacan uusi kuvernööri aloitti nostamalla hattua intiaaneille.[http://fifi.voima.fi/artikkeli/2010/joulukuu/oaxacan-uusi-kuvernoori-aloitti-nostamalla-hattua-intiaaneille - 15.2.2011]

- López Bárcenas, Francisco (2009) San Juan Copala: dominación política y resistencia popular. Universidad Autónoma Metropolitana, México. [http://www.lopezbarcenas.org/sites/www.lopezbarcenas.org/files/San%20Juan%20Copala.pdf - 15.2.2011] 

- López Bárcena Francisco (2010) La persistente utopía triqui: el municipio autónomo de San Juan Copala. [http://www.refundacion.com.mx/revista/ - 23.1.2011]

- Pombo, Paris (2009) Esipuhe kirjassa: Feancisco López Bárcenas (2009) San Juan Copala: dominación política y resistencia popular. Universidad Autónoma Metropolitana, México, s. 13-20.

- Romero Juárez, Marcela ja Guadalupe Jiménez López (2010) México: Porque sí y ahora defender el Municipio Autónomo de San Juan Copala. [http://anarkismo.net/article/16998 - 15.2.2011]

- Rondríquez, Oscar (2007) “Se independizan indígenas triquis de 3 municipios”, Milenio diario, 2.1.2007 [16.11.2008 päivätty versio: http://impreso.milenio.com/node/7000247 – 21.1.2011]

Bookmark and Share