Intiaanikansa kieltäytyy kuolemasta – maa on meksikolaisen wixarika-kulttuurin elinehto

Outi Hakkarainen

Wixarikat ovat jo vuosisatojen ajan joutuneet puolustamaan asuinalueitaan Läntisessä Sierra Madren vuoristossa. Heitä ovat ahdistelleet ja heidän maitaan anastaneet niin espanjalaiset valloittajat, katoliset munkkiveljeskunnat, Porfirio Díazin diktatuuri, korruptoituneet maatalousviranomaiset kuin naapurialueiden karjankasvattajat. 

Wixarika-yhteisöjen hallinnassa olevien maa-alueiden pinta-ala on vaihdellut aikojen saatossa, laajimmillaan ne olivat ennen Meksikon itsenäistymistä. Wixarikat eivät ole vaatimassa takaisin kaikkia heille historiassa laillisesti kuuluneita maa-alueita, mutta he pyrkivät turvaamaan maaoikeutensa niin laajalti kuin heidän kulttuurinsa säilyttäminen edellyttää. Wixarikoilla on paljon pyhiä paikkoja, joita he maa-alueitaan puolustumalla suojelevat. Wixarika-vanhimmaisen sanoin: ”jos menetämme maamme, kulttuurimme kuolee”.  


Panoraamakuva Tierra Blancan yhteisöstä. (Kuva: Sanni Seppo)

 

Maaoikeuksien turvaaminen on vaatinut satoja oikeudenkäyntejä mestitsikyliä, yksittäisiä karjankasvattajaperheitä, osavaltioita tai liittovaltiota vastaan. Wixarikojen nykyisissä maakiistoissa on historiassa tapahtuneiden laittomuuksien korjaamisen lisäksi kyse valtakulttuurin ja vähemmistön välisestä valtapolitiikasta ja erilaisesta tavasta suhtautua maahan. Maissin lapsien ja karjankasvattajien ymmärrys hyvästä maankäytöstä poikkeaa aika lailla toisistaan. Käytännössä maakiistat tarkoittavat sitä, että osapuolet kiistelevät tietyn maa-alan virallisen hallinnan oikeudesta. Meksikon maataloussektorin oikeuslaitos (Tribunal Agrario) ratkaisee näitä kiistoja, ja valitusten myötä viime kädessä korkein oikeus.   

Wixarikoilla on parhaillaan menossa myös toisenlaisia maahan kytkeytyviä kiistoja. Meksikon viranomaiset ovat leventämässä ja päällystämässä wixarika-alueen halki kulkevaa tietä, jonka valmistumisen myötä alueelle on huomattavasti helpompi pääsy kuin aikaisemmin. Osa wixarika-yhteisöistä vastustaa hanketta, jota on myös laittomin keinoin edistetty. 

Toinen kiista koskee liittovaltion hallituksen kaivosyhtiöille myöntämiä kaivoslupia wixarikojen pyhään maahan Wirikutaan. Wixarika-myyttien mukaan wixarikojen esi-isät ovat syntyisin Wirikutasta, joka sijaitsee San Luis Potosín autiomaassa Läntisen Sierra Madren vuoristosta itään, noin 500 kilometrin päässä wixarika-yhteisöistä.    

 

Syvällinen luontosuhde

Wixarikojen luontosuhde on erityinen. Luonto on heille pyhä. He puhuvat luontoelementeistä vanhempinaan, esimerkiksi maissista äitinä ja peurasta isänä. Luonto on heille sama asia kuin esi-isät ja esi-isien tuleville polville vaalima elinehto. Wixarikat kokevat kunniakseen ja velvollisuudekseen huolehtia esi-isien heille antamasta maasta. 



Wixarikat kirjailevat kulttuurilleen tärkeitä elementtejä juhla-asuihinsa. Yhden kaksiosaisen juhla-asun kirjailuun menee muiden toimien ohella aikaa noin puolitoista vuotta. Kuva on Tatuutsi Marakwaxin yläasteen päätösjuhlasta San Miguelin yhteisössä. (Kuva: Turun yliopiston ylioppilaskunta/Saara Pellander)
 

Lauro Carrillo kertoi tammikuussa 2009: ”Perinteisen tietotaidon olemme oppineet vanhemmiltamme, isovanhemmiltamme ja esi-isiltämme. Me wixarikat olemme yhteydessä luontoon, koska olemme osa sitä. Meille on myös opetettu, miten meidän tulee pitää huolta maastamme, koska siinä on elämä, meidän identiteetti, kieli, siemenet, kulttuurimme ja pyhät paikat. Meidän tulee suojella sitä ja opettaa omille lapsillemme, mitä luonto meille wixarikoille merkitsee.”

Tiivis luontosuhde tulee wixarikojen jokapäiväisessä elämässä esiin niin heidän tavassaan toimia vuorilla kuin laajalti tunnustusta saaneessa taiteessaan: tauluissa, koruissa, helmitöissä ja kirjailluissa vaatteissa. Keskeisiä elementtejä niissä ovat valkohäntäpeurat, kotkat ja peyote-kaktukset. 

Viisi on wixarika-kulttuurissa pyhä luku. Siten kuhunkin kylvökepillä tehtyyn kuoppaan laitetaan viisi maissinjyvää, ja maissia viljellään viittä eri väriä: sinistä, valkoista, keltaista, punaista ja kirjavaa. Maissi on wixarikojen tärkein ravintokasvi, ja sen viljelemisen kunniaksi järjestetään viljelykierron eri vaiheissa useita seremonioita. 

 

Wixarikojen viisi eriväristä maissia, joista tummansininen on kaikkein pyhin. Viisi on wixarikojen pyhä luku. (Kuva: Sanni Seppo)

 

Maissin lisäksi wixarikat viljelevät muun muassa papuja ja kurpitsaa sekä kasvattavat alimmilla rinteillä ja laaksoissa hedelmäpuita. Joillakin on kotieläimiä, mutta lihaa hankitaan pääasiassa metsästämällä. Etenkin seremonioissa syötävää valkohäntäpeuraa on ollut jo pitkään entistä vaikeampi metsästää. Wixarika-yhteisöjen maa-alojen laiton hyödyntäminen on vaikuttanut kannan pienenemiseen.   

 

Miten määritellä oikeus maahan?

Maakiistat herättävät monia kysymyksiä. Kenellä on oikeus käyttää maata? Kuka sen määrittelee? Kattaako laillinen omistusoikeus maankäytön kaikki muodot? Onko myös muita, lakiin kirjoittamattomia kriteerejä, jotka tulisi huomioida? Kenen maankäyttö on legitiimiä yhteiskunnan kannalta? Määrittääkö tuottavuus ja tehokkuus maankäyttöoikeuden? Voiko kollektiivista maankäyttöä perustella ja suojella 2000-luvun Meksikossa?

Wixarikat saivat kolonialismin aikana tehtyä sopimuksen Espanjan kruunun kanssa. Silloin wixarika-yhteisöille määriteltiin virallinen kollektiivinen hallintaoikeus asuttamiinsa alueisiin Sierra Madren läntisessä vuoristossa. Tältä ajalta ovat peräisin myös wixarika-alueen jakaminen kolmeen pääyhteisöön, jotka ovat San Andrés, Santa Catarina ja San Sebastian. Niihin kuhunkin kuuluu kymmeniä pienempiä yhteisöjä. Pääyhteisöjä kutsutaan seremoniallisiksi keskuksiksi, koska niissä järjestetään yhteisöjen yhteiset seremoniat.    

Meksikon itsenäistymisen jälkeen valtio tunnusti wixarika-yhteisöjen kollektiivisesti omistetut maat. Niitä alettiin kuitenkin eri keinoin pian laittomasti valloittaa. Merkittävimmät invaasiot tapahtuivat 1960-luvulla, jolloin alueelliset maatalousviranomaiset merkitsivät mielivaltaisesti wixarika-yhteisöjen maita lähialueiden mestitsiyhteisöjen omaisuudeksi.


Wixarika-alue jakaantuu kolmeen pääyhteisöön ja joihinkin pieniin yksittäisiin yhteisöihin, jotka ovat jääneet irrallisiksi saarekkeiksi mestitsialueiden keskelle. Kuvassa näkyy yhden tällaisen yhteisön, Bancos de San Hipóliton sijainti. (Lähde: Asociación Jalisciense de Apoyo a los Grupos Indígenas, Guadalajara, México). 

 

Maatalousviranomaiset ja mestitsiyhteisöt ovat laajasti olleet sitä mieltä, että karjanomistajilla on oikeus käyttää wixarikojen maita, vaikka ne laillisesti kuuluisivatkin wixarikoille. Peruste on se, että karjanomistajat käyttävät maata taloudellisesti tehokkaammin ja siten yhteiskunnan kokonaisedun kannalta hyödyllisemmin kuin wixarikat. 

Tierra Blancan ja San José Peyotanin mestitsikylän välinen raja-aita jouduttiin pystyttämään, jotta mestitsien karjalaumat eivät söisi wixarikojen satoja suuhunsa. Maasto paljastaa karja- ja maissikulttuurien erilaisen maankäytön. (Kuva: Sanni Seppo)  

 

Wixarikojen maankäyttö voi kuitenkin olla yhtälailla ’tehokasta’, mutta se näyttäytyy ulospäin erilaisena. Tilanteeseen vaikuttaa myös alkuperäiskansojen alempi sosiaalinen asema yhteiskunnassa, minkä takia heidän omistusoikeuksiaan ei kunnioiteta samoin kuin valtaväestöön kuuluvien mestitsien. Alkuperäiskansojen oikeuksien kunnioittaminen tarkoittaa kuitenkin myös heidän maankäyttönsä kunnioittamista.  

 

Maiden puolustaminen oikeudessa

Wixarikat alkoivat taistella oikeudesta maa-aloihinsa jo 1960-luvulla, mutta valtaosa oikeudenkäynneistä on käynnistetty vuoden 1990 jälkeen, jolloin meksikolainen Ajagi-järjestö (Asociación Jalisciense de Apoyo a los Grupos Indígenas) alkoi tehdä yhteistyötä wixarika-yhteisöjen kanssa. Järjestö perustettiin vuonna 1990 nimenomaan alkuperäiskansojen maaoikeuksia edistämään. Sen perustajat olivat eri yhteyksissä toimineet wixarika-alueella esimerkiksi lääkäreinä, opettajina tai maatalousasiantuntijoina ja huomanneet kaikki, ettei yhteisöjen ravinto- tai viljelyongelmia voida ratkaista, ellei maaoikeuskysymykseen puututa.

Wixarikojen maaoikeuksien puolustaminen ei ole yksinkertainen asia. Tapauksia on satoja ja niillä on kullakin oma erityinen, usein hyvinkin monimutkainen historiansa. Wixarikat ovat Ajagin avustuksella pystyneet osoittamaan oikeudenkäynneissä oikeutensa ja voittaneet lähes kaikki noin 300 käsitellystä tapauksesta. Merkittävin niistä on noin 10 000 hehtaarin maa-alue, jonka San Sebastianin yhteisö sai takaisin. 

Oli vaikuttava kokemus vierailla vuonna 2002 San Sebastianin yhteisökokouksessa, johon osallistui 1500 yhteisön jäsentä. Se pidettiin kylässä, josta mestitsit oli kaksi vuotta aiemmin siirretty Meksikon liittovaltion viranomaisten heille osoittamille alueille eteläiseen Meksikoon. Mestitist jättivät jälkeensä talonsa ja karjansa, joiden kuljettaminen syrjäisestä vuoristosta olisi ollut mahdotonta. Wixarikat palasivat omille mailleen 30 vuoden tauon jälkeen.       

Wixarikat ovat olleet voitokkaita maaoikeuskiistoissa, mutta esimerkiksi Ajagin entisen asianajajan Evangelina Robleksen mukaan varsinainen taistelu on vasta alkamassa. Yksityistämisen paine on valtava. Osavaltioiden ja liittovaltion viranomaiset yrittävät lukuisin keinoin päästä kontakteihin wixarika-yhteisöjen kanssa, jotta he pystyisivät vaikuttamaan heidän käsityksiinsä maan omistamisesta. 

Yksi näistä keinoista on erilaisten sosiaalisten ohjelmien tarjoaminen. Viranomaisten tavoitteena on kannustaa wixarika-yhteisöjä jakamaan niiden kollektiivisessa omistuksessa olevat maa-alat yhteisön jäsenperheiden kesken siten, että kukin saisi omistuskirjan omasta alueestaan, vaikka yhteisö edelleen käyttäisikin maata kollektiivisesti. Tällainen muutos olisi askel kohti wixarika-kulttuurille vierasta maanomistuksen yksityistämistä ja yhteisöjen maa-alueiden pirstaloitumista.

Wixarikojen pääyhteisöt suhtautuvat eri tavoin viranomaisten avauksiin. Kaikkein myötämielisin valtion kanssa tehtävälle yhteistyölle on ollut San Andrés, joskin vuonna 2010 tapahtuneiden viranomaismuutosten takia tilanne on sielläkin muuttunut kriittisemmäksi. San Sebastian ja Santa Catarina ovat olleet kriittisempiä ja torjuneet hallituksen sosiaalisia ohjelmia nimenomaan siksi, että niiden ehdot saattavat tulevaisuudessa paljastua liian kohtalokkaiksi.



Bancos de San Hipoliton yhteisökokous käsittelee usein maakysymyksiä. (Kuva: Turun yliopiston ylioppilaskunta/Saara Pellander)  

 

Wixarikat pyrkivät käyttämään maitaan nykyään niin, että se näkyy myös ulospäin. He ovat muutenkin aktiivisesti kehittäneet maankäyttöään. He tunnistavat orgaanisen maanviljelyn myönteisen vaikutuksen luonnolle ja terveydelle. Wixarikoilla on halu oppia ekologisesta viljelystä. He tekevät nykyään Ajagin avustuksella maankäytön analyysia (análisis territorial), mitä varten yhteisöihin on perustettu analyysiryhmiä (grupos de análisis territorial). Prosessiin kuuluu kartografisen avun antaminen wixarikojen oikeusprosesseille, ja tärkeää on myös seurata valtakunnallisia maankäyttöön liittyviä asioita.

Wixarikoille on tärkeää myös se, että heitä kuullaan ja heidän kanssaan neuvotellaan. He ovat lopen kyllästyneitä siihen, että heidän maitaan koskevia päätöksiä tehdään heiltä salassa tai jopa niin, että heidän näkemyksistään tehdään väärennettyjä dokumentteja, kuten kävi wixarika-alueen läpi kulkevan tien suunnitteluprosessissa.

Santa Catarinan yhteisön sahan vastaava Lauro Carrillo (vasemmalla) keskustelee AJAGI-järjestön
aktiivin Christian Chávezin kanssa. Kuva: Turun yliopiston ylioppilaskunta/Saara Pellander


Bancos de San Hipóliton vaikea maakiista

Kolmesta wixarikojen pääyhteisöstä San Andrés on menettänyt kaikkein eniten maitaan, sen 200 000 hehtaarin alueesta on viety peräti 133 000 hehtaaria. Joitakin siihen kuuluneita paikallisia yhteisöjä jäi irrallisiksi saarekkeiksi mestitsi-alueiden keskelle. Bancos de San Hipólito on yksi näistä yhteisöistä, ja myös yksi wixarikojen kaikkein vaikeimmista maakiistoista.    

                 

Bancos de San Hipóliton, El Sauciton ja Tierra Blancan sijainnit keskellä San Lucasin, San Juanin ja Santa Rosan mestitsikuntia. (Lähde: Asociación Jalisciense de Apoyo a los Grupos Indígenas, Guadalajara, México)

 

Ajagin toiminnanjohtaja Carlos Chávezin mukaan Bancosin maakiista on symbolisesti ja poliittisesti erittäin tärkeä. Se on konkreettinen esimerkki niistä rakenteellista vääristymistä, jotka marginalisoivat Meksikon alkuperäiskansoja. Meksikon liittovaltion ja osavaltioiden hallintoja on kuitenkin vaikea saada suostumaan näiden vääristymien muuttamiseen, joten kansainväliset sopimukset ovat olleet wixarikoille tärkeä tuki niiden taistelussa maaoikeuksiensa puolesta. Niistä tärkein on kansainvälisen työjärjestön ILO:n sopimus 169, joka velvoittaa alkuperäiskansojen perinteisten elinkeinojen ja siten myös maankäytön turvaamiseen. Meksiko ratifioi sopimuksen ensimmäisten maiden joukossa vuonna 1990.   

Bancosin monimutkainen maakiista San Lucasin mestitsikuntaa vastaan on kestänyt vuosikymmeniä. Wixarikat tekivät Bancosin tapauksesta valituksen YK:n kansainväliselle työorganisaatiolle ILOlle, joka alkoi käsitellä tapausta vuonna 1998. Meksiko vastasi ILOlle, että vallattujen alueiden palauttaminen olisi hankalaa, koska niillä asuu jo niin paljon muita ihmisiä. ILO tulkitsi tällaisten vastauksen sopimuksen vastaiseksi ja vaati Meksikoa löytämään keinot alueiden palauttamiseksi. 

Kun Meksiko ei edistänyt asiaa mitenkään, ILO alkoi ottaa järeämpiä keinoja käyttöön ja sen asiantuntijakomitean raporttien sävy tiukentui. Syksyllä 2009 Meksiko antoi viimein vastauksensa: se oli valmis myöntämään Bancos de sen Hipólitolle oikeuden yhteisön vaatimiin maa-alueisiin. Tulos kuulosti hyvältä, ja sitä ehdittiin Bancos de San Hipólitossa ja Ajagissa jo juhliakin. Tarkemmassa tarkastelussa vastauksesta alkoi kuitenkin löytyä kyseenalaisia seikkoja. Päätös oli Ajagin toiminnanjohtajan Carlos Chávezin mukaan liian epämääräisesti kirjoitettu. Vastauksessa ei esimerkiksi määritellä luovutettavia maita ja siitä ei selviä, annetaanko yhteisölle kaikki sille aikanaan kuuluneet maat vaiko vain osa niistä. Hallitus ei myöskään tunnusta Bancosin statusta alkuperäiskansana ja esittää vaatimuksen, ettei asiaa saisi enää viedä mihinkään kansainvälisiin instansseihin.  


 
  Maa-aluekartan tarkastelua Bancos de San Hipólitossa.
  (Kuva: Turun yliopiston  ylioppilaskunta/Saara Pellander)

 

Asia on kuitenkin viimeisen vajaan kahden vuoden aikana edistynyt Meksikossa. Maan oikeuslaitos on peruuttanut San Lucasin kunnan oikeudet niihin maa-alueisiin, joita Bancosin yhteisö vaatii. Se oli edellytys sille, että kiistellyn maa-alan omistusoikeus voidaan arvioida uudelleen. Nyt molemmilta osapuolilta pyydetään todistusaineistoa vaatimustensa tueksi. Oikeus lopulta päättää, kummalla voidaan katsoa olevan suurempi oikeus kyseiseen maa-alaan. Tapaus etenee hitaasti, koska maatalousoikeudella on kestänyt kauan päättää, miten oikeusprosessi järjestetään, kun se käydään takautuvasti 1970–80-luvuilla voimassa olleiden lakien mukaisesti. Tuolloin oli käytössä joitakin hyvin byrokraattisia toimintatapoja, jotka eivät ole olleet enää voimassa vuoden 1992 perustuslain muutoksen jälkeen. Kevään 2011 lopulla näytti siltä, että tapauksen käsittely on alkamassa.  

Carlos Chacézin mukaan Ajagi on luottavainen lopputuloksesta. Ajagi arvioi ILOn vahvan kannan auttaneen huomattavasti siinä, että tapaus on saatu vietyä Meksikossa niin pitkälle kuin mitä se nyt on. Chávez kuitenkin harmittelee historiaa: "Jos wixarikoilla olisi 1960-luvulla ollut apunaan kunnon asianajaja, he olisivat helposti pystyneet pelastamaan ne maat. Silloin olisi ollut helppo todistaa, että heillä on oikeus niihin maihin."

             

Myös naiset osallistuvat yhteisöjen kokouksiin ja käyttävät niissä puheenvuoroja, joskin paljon harvemmin kuin miehet. Kuva: Turun yliopiston ylioppilaskunta/Saara Pellander

Santa Catarinan ’gallialaiset’

Wixarika-alueen halki kulkevaa tietä koskeva kiista alkoi helmikuussa 2008. Silloin Santa Catarinan yhteisölle paljastui, että viranomaiset olivat väärentäneet yhteisön kannan tiehankkeesta virallisiin dokumentteihin ja että tiehankkeen osalta ei ollut tehty lain edellyttämiä arvioita sen ekologisista vaikutuksista. Santa Catarinan väki pysäytti rakennustyöt siinä vaiheessa, kun ne olivat ehtineet jo jonkin verran edetä yhteisön maille. He estivät passiivisella vastarinnalla maatyökoneiden käytön, istumalla sankoin joukoin tielle ja pystyttämällä tien viereen pysyvän leirin. 

Santa Catarinan vastustuksen takia työt pysäytettiin, virkamiehiä erotettiin ja Santa Catarinan yhteisön päätöksen väärentäminen vietiin oikeuteen. Oikeudessa ovat kesken myös yhteisön alueella aiheutettujen vahinkojen korvauksen ja laittomien rakennustöiden ekologisten seurausten käsittely. Tilanne oli toukokuussa 2011 se, että Santa Catarina on pystynyt estämään tien uudistamisen oman yhteisönsä osalta eli 19 kilometrin matkalta. Muualla uudistaminen on jo tehty, sillä kaksi muuta pääyhteisöä suostuivat tieyhteistyöhön. Viranomaiset ovat vastanneet Santa Catarinan vastarintaan kiusanteolla ja keskeyttäneet vanhan tien kunnostustyöt. Tiestä on tullut nyt entistä muhkuraisempi, kuoppaisempi ja kivisempi, ja sadeaikaan erittäin vaarallinen.  




Wixarika-alueen halki kulkee huonokuntoinen tie, jonka viranomaiset haluavat leventää ja päällystää sekä rakentaa siihen turistibusseja varten pysähdyspaikkoja. Tien kunnostuksen suunnittelussa ei ole asianmukaisesti kuultu wixarika-yhteisöjä ja ekologisten vaikutusten arviointi on jätetty tekemättä. San Catarinan yhteisö on omalta osaltaan saanut työt toistaiseksi pysäytettyä. (Kuva: Turun yliopiston ylioppilaskunta/Saara Pellander)  

 

Onnistunut vastarinta on nostattanut Santa Catarinassa omaehtoisen kehityksen ’muutosaallon’. Tuloksena on muun muassa ollut oman lukion perustaminen hyvin nopealla aikataululla (yhteisön omin varoin), yhteisön sahan kehittäminen sekä metsävarojen itsenäinen hallinta ja hyödyntäminen.

Yhteisö on alkanut aktiivisesti pohtia, millaista kehitystä he yhteisölleen haluavat. Tästä prosessista kumpusi omaehtoisen metsänkäyttösuunnitelman laatiminen. Santa Catarinan yhteisö suunnitteli itse, miten alueen metsiä käytetään, mistä hakataan puuta ja mitkä alueet suojellaan. Monta sataa sivua pitkä metsänkäyttösuunnitelma (Plan de Manejo Autónomo de Bosque) on valmistunut keväällä 2011 ja on ympäristö- ja luonnonvaraministeriön (SEMARNAT) tarkastettavana. 

Ajagi on kuitenkin huolissaan yhteisön tulevaisuudesta, sillä tilanne on vaikea. Osa yhteisön jäsenistä on alkanut väsyä ja puhua tiehankkeen hyväksymisestä. He ovat kuitenkin vielä vähemmistönä. Carlos Chavéz pohtii, että yhteisö tarvitsee lisää kimmokkeita oman kehityksen mallinsa vahvistamiseksi, lisää innostavia uudistamiskohteita. Muuten usko omaehtoisen kehityksen mahdollisuuteen hiipuu ja osavaltion viranomaisten ennustus käy toteen: "... he itse vielä etsivät meidät käsiinsä, kun huomaavat millaisia etuja toiset ovat saaneet ja he tuntevat olevansa eristyksissä..."

 

Tien kunnostaminen on merkinnyt melkoista myllerrystä Sierran Madren vuoriston wixarika-yhteisöissä. (Kuva: Turun yliopiston ylioppilaskunta/Saara Pellander)           

 

Tien kunnon parantaminen olisi Santa Catarinankin mielestä toivottavaa, mutta tiehankkeesta tuli kiista siksi, että yhteisön näkemyksiä ei kunnioitettu eikä kuultu. Yhteisö olisi ollut valmis yhteistyöhön ja uudistuksiin, jos niiden sisällöstä olisi keskusteltu ja myös viranomaiset olisivat olleet valmiita kompromisseihin. Yksi kynnyskysymys on ollut pysähdyspaikkojen rakentaminen tien varrelle turisteja varten, mitä wixarikat ovat vastustaneet. He pelkäävät, että päällystetty tie tuo mukanaan paljon sellaista, mitä he eivät omiin yhteisöihinsä toivo.

 

Wirikuta – pyhä maa vaarassa

Wixarikat tekevät esi-isiensä maille Wirikutaan pyhiinvaellusmatkoja, syntyäkseen siellä symbolisesti uudelleen. He tuovat sieltä myös wixarikojen rituaaleissa käytettävää hallusinogeenistä peyote-kaktusta. Wixarikoilla on sen keräämiseen, kuljettamiseen ja käyttämiseen virallinen lupa, koska peyoten katsotaan integraalisti kuuluvan wixarika-kulttuuriin, ja myös Wirikutan suojeleminen on saanut Meksikon hallinnolta tukea. Wixarikoille olikin suuri hämmennys kuulla Meksikon hallituksen myöntäneen 22 kaivauslupaa kanadalaiselle monikansalliselle yhtiölle First Majestic Silverille, joka yrittää käynnistää hopean laajamittaisen kaivamisen Wirikutaan kuuluvilla alueilla Sierra de Catorcen vuoristossa, San Luis Potosín osavaltion pohjoisosassa. 

Wixarikat kirjoittavat itse tilanteesta 9. huhtikuuta 2011 julkaistussa julkilausumassa seuraavasti: "Sen jälkeen kun pyhä paikkamme Wirikuta on saanut hallituksen sitä suojaavan päätöksen ja toimenpideohjelman, hallitus myöntää kaivoslupia kandalaiselle yhtiölle, joka uhkaa Sierra de Catorcen vuoristoa ja tasankoa, jolle Wirikuta ulottuu. Olemme yli seitsemän kuukautta vaatineet maamme hallitusta peruuttamaan kaivosluvat, mutta kukaan ei ole meille vastannut. Mitä nämä sopimukset siis palvelevat? Tai mitä palvelee presidentti Felipe Calderónin lupaukset wixarika-asuun pukeutuneena suojella pyhiä alueitamme Hauxamanaka-sopimuksen allekirjoituksen hetkellä vain kaksi vuotta sitten? Kaivostoiminta tällä pyhällä alueella ei pelkästään tuhoa wixarika-kulttuurin perimmäistä tukipylvästä, vaan sillä on myös huomattavia ekologisia seurauksia alueella. Kaivosyhtiö on ehdottanut, että annamme heidän kaivaa pyhällä alueellamme, ja he vuorostaan lupaavat jättää rauhaan Quemado-kukkulan. Selvitimme heille, että Sierra de Catorcen vuoristo on pyhä kokonaisuus, jossa ei ole mahdollista samanaikaisesti harrastaa kaivostoimintaa ja kunnioittaa Quemadoa." 

Wixarikat vaativat hallitukselta, että Wirikuta jätetään rauhaan kaivostoiminnalta ja muilta sellaisilta hankkeilta, jotka rikkovat sen herkkää luonnontasapainoa. Wirikutan puolustamiseksi on muodostettu laaja verkosto "Frente de Defensa de Wirikuta Tamatsima Waha'a", jossa on mukana monia kansalaisjärjestöjä ja alkuperäiskansoja ainakin Meksikosta, Yhdysvalloista ja Kanadasta. Tilanne ei ole helppo, mutta Carlos Chavez kertoo toukokuussa 2011, että Meksikon senaatti on osoittautunut asiassa kiitettävän aloitteelliseksi ja on yksimielisesti vaatinut, että liittovaltion hallitus tarkistaa kaikki kaivausluvat, mitkä se tälle pyhitetylle alueelle on luvannut. Tämä vaatimuksen odotetaan käynnistävän keskustelun ja tietojen vaihdon, jonka pohjalta senaatti määrittelee omaa kantaansa asiaan. 

 

Lähteet:

Chávez, Tunuary ja Cristian (2011) Minería en Wirikuta y la gente del desierto. La Jornada 29.1.2011. [www.lajornadajalisco.com.mx/2011/01/29/index.php section=opinion&article=009a1pol / ladattu 2.5.2011]

Consejo Regional Wixárika por la Defensa de Wirikuta (2011) Pronunciamiento del Consejo Regional Wixárika por la Defensa de Wirikuta. (9.4.2011) (mimeo) 

Hakkarainen, Outi & Auli Leskinen & Sanni Seppo (1999) Jyrkänteen reunalla - matka meksikolaiseen arkeen. Pystykorvakirja - LIKE ja Suomen rauhanpuolustajat, Helsinki. 

Krohn, Elias (2009). Artikkeli AJAGI-järjestön puheenjohtajan Carlos Chavezin ja kolmen nuoren wixarika-muusikon vierailusta Suomeen syyskuussa 2009. Kansanuutisten viikkolehti (25.9.2009). Wixarikojen yhtye Renacer de la Sierra esiintyi useissa tilaisuuksissa Turussa ja Helsingissä. 

 

Haastattelut:

Carrillo, Lauro. Haastattelu Meksikossa (23.1.2009)

Chávez, Carlos. Sähköpostihaastattelu (21.4.2011)

Robles, Evangelina. Haastattelu Meksikossa (26.1.2009) 

Bookmark and Share