Tosi-tv Oaxacan malliin: vuoden 2006 kansanliike ja kamppailu mediasta

Kesäkuussa 2006 Etelä-Meksikon Oaxacassa syntyi laaja kansanliike vaatimaan korruptoituneen kuvernöörin eroa. Osavaltio toimi kuukausien ajan ilman virallista hallintoa. Kaupungin kaduista, naapurustojen barrikadeista ja kotiäitien valtaamasta televisioasemasta tuli tiloja jaetuille unelmille ja ruohonjuuritason toiminnalle.

Oaxacan konflikti alkoi opettajien lakosta toukokuussa 2006. Oaxacan opettajien ammattiyhdistysjaosto, johon kuuluu 70.000 opettajaa, on yli kahdenkymmenen vuoden ajan aloittanut joka toukokuussa lakon. He vaativat toimeentuloon riittävää palkkaa, rahaa koulujen korjaamiseen ja ilmaisia oppikirjoja ja palveluita köyhille koululaisille.

14. kesäkuuta Oaxacan kuvernööri Ulises Ruiz määräsi poliisioperaation häätämään opettajien protestileirin kaupungin keskusaukiolta. Poliisit hyökkäsivät keskusaukiolle aamuyöllä opettajien nukkuessa, aseinaan pamppuja, kilpiä, koiria ja kyynelkaasua.

Väkivalta opettajia kohtaan herätti oaxacalaisissa voimakkaan reaktion, joka osoitti, että Oaxacan tilanne on jo pidempään ollut jännittynyt. Ihmiset näkivät hallituksen toimet osana pitkään jatkunutta taktiikkaa vaientaa väkivalloin poliittiset vastustajat. Tällä kertaa he päättivät taistella vastaan.

Poliisien hyökkäystä seuraavana päivänä opettajat, tukenaan suuri joukko Oaxacan asukkaita, pystyttivät mielenosoitusleirin uudelleen. Tällä kertaa mielenosoittajien tärkein vaatimus oli väkivallasta vastuussa olevan kuvernöörin ero. Muutamaa päivää myöhemmin perustettiin APPO, Asamblea Popular de los Pueblos de Oaxaca eli Oaxacan kansojen kokous. APPO alkoi vaatia kuvernööri Ulises Ruizin eroa ja tilalle uudenlaista hallintomallia, jossa kansalaisilla olisi todellinen mahdollisuus osallistua päätöksentekoon. APPO ja sen ympärille muodostunut liike kokosi yhteen opettajia, satoja järjestöjä, opiskelijoita sekä suuren joukon oaxacalaisia ilman aiempaa kokemusta poliittisesta toiminnasta. Satoja tuhansia ihmisiä osallistui APPOn järjestämille megamarsseille.

Rikas osavaltio, köyhät asukkaat

Oaxaca kuuluu Meksikon tärkeimpiin turistikohteisiin. Kauniiden rantojen ja siirtomaavallan aikaisten värikkäiden, matalien kivitalojen lisäksi intiaanit ovat yksi Oaxacan tärkeimmistä turistivalteista. Heidän taidokkaita käsitöitään ja näyttäviä tanssejaan turistit saapuvat ihailemaan.

Oaxacan kaupunkiin pääsee kuudessa tunnissa Mexico Citystä etelään vievää moottoritietä pitkin. Matka Oaxacasta lähelläkin olevaan kylään saattaa kestää kauemmin, sillä suurin osa osavaltion teistä on päällystämättömiä. Vuoristossa kiemurtelevat tiet pölyävät kuivuudessa ja muuttuvat sateella liejuksi. Niiden varrella olevien kylien todellisuus ja intiaanien köyhät elinolosuhteet jäävät useimmilta turisteilta näkemättä.

Juuri köyhyys ja intiaanien suuri osa väestöstä ovat kaksi Oaxacaa leimaavaa erityispiirrettä. Noin 70 prosentilla osavaltion asukkaista ei ole mahdollisuutta edes perusravinnontarpeidensa tyydyttämiseen, ja vain joka toisella asukkaalla on mahdollisuus käyttää sähköä tai juoksevaa vettä. Alle 40 prosenttia oaxacalaisista opiskelee ala-astetta pidemmälle.

Osavaltion alueella elää kuusitoista etnistä ryhmää. Alkuperäiskansojen perinteet elävät Oaxacassa vahvoina, mutta niin elää myös alkuperäiskansoihin kohdistuva rasismi. Nimenomaan intiaanit kärsivät köyhyydestä. He eivät hyödy turismista eivätkä osavaltion runsaista luonnonvaroista. Suurelta osin ulkomaalaisten omistuksessa olevat luonnonvarat on valjastettu yritysten käyttöön. Alueella toteutettavat kehitysprojektit ovat kaventaneet entisestään alkuperäisväestön itsemääräämisoikeutta ja pakottaneet monet lähtemään viljelemiltään mailta.

Oaxacassa on edelleen vallassa PRI, sama puolue, joka hallitsi koko Meksikoa yli 70 vuoden ajan. Maanlaajuiset vaalit vuonna 2000 hävinnyt puolue on Oaxacassa säilyttänyt valtansa väkivallan, uhkailun ja vaalivilpin avulla. Tilanne kärjistyi nykyisen kuvernöörin Ulises Ruizin noustessa valtaan vuonna 2004 laajojen vaalivilppiepäilyjen saattelemana. Yksi Ruizin vaalilauseesta oli “Ei marsseja eikä mielenosoitusleirejä”. Ruizin politiikan tavoitteena on ollut turvata alueella ulkomaisille sijoittajille suotuisat olosuhteet – vaikka se tarkoittaisi vastustajien vaientamista väkivalloin.

Hyökkäys opettajia vastaan johti kuitenkin päinvastaiseen lopputulokseen. Sen seurauksena syntynyt liike alkoi vaatia hallintoa, joka lähtisi alueen asukkaiden tarpeista ja kunnioittaisi heidän elämäntapojaan, ei ulkomaisia sijoittajia ja ulkoapäin määriteltyä kehitystä. Alkuperäiskansojen perinteet nostettiin ylpeyden aiheeksi, ja liikkeen toimintatavat ottivat mallia esimerkiksi suoraan demokratiaan perustuvista kyläkokouksista. Kylissä vahvana elävä vastavuoroisen avun perinne näkyi konfliktin ajan kaupungissa, kun tavalliset ihmiset toivat yö toisensa jälkeen ruokaa ja kahvia mielenosoitusleireissä valvoville. Oaxacan liike osoitti myös kykenevänsä uudistamaan perinteitä niiltä osin kuin se on tarpeellista: toisin kuin perinteisissä kyläkokouksissa, vuoden 2006 kansanliikkeessä naiset olivat aktiivisessa asemassa.

Vastarinnan keinot

APPO yritti vedota Meksikon liittovaltion hallitukseen, jotta se erottaisi kuvernööri Ulises Ruizin vallasta. Ajaakseen tätä vaatimusta liike otti keinokseen massiivisen, väkivallattoman tottelemattomuuden. Kesän aikana mielenosoittajat ottivat haltuunsa osavaltion tärkeimmät hallintorakennukset, kuten kuvernöörin toimiston, kaupungintalon ja oikeustalon. Oaxaca toimi usean kuukauden ajan ilman virallista hallintoa ja viranomaisia. Kaupungin arki pysyi käynnissä asukkaiden omin voimin.

Taistelu median hallinnasta nousi konfliktin aikana keskeiseen asemaan. Oaxacan konfliktin aikana valtamedia loi kuvaa sekasortoisesta kaupungista, joka oli joutunut pienen huligaanijoukon käsiin. Elokuun alussa järjestetyn naisten marssin päätteeksi kaksituhatta naista päätti mennä pyytämään tunnin lähetysaikaa osavaltion televisiokanavalta kertoakseen oman näkemyksensä tapahtumista. Kun he eivät saaneet suunvuoroa, he valtasivat koko televisioaseman. Työntekijät pakenivat kattiloita paukuttavia kotirouvia, jotka valtasivat aseman kolmeksi viikoksi.

Meksikossa median omistus on hyvin keskittynyttä, ja “Oaxacalaisten TV-kanavana” itseään mainostava kanava oli siihen asti uutisoinut hallituksen ja rikkaan vähemmistön näkökulmasta. Yhtäkkiä kuuliaisiksi opetetut kotiäidit alkoivat tehdä omia ohjelmiaan, ja tavalliset kaupunkilaiset jonottivat aseman ulkopuolella päästäkseen puhumaan suorassa lähetyksessä.

Televisioaseman valtaus kesti vain kolme viikkoa. Sen jälkeen hallituksen joukot hyökkäsivät asemalle ampuen rikki oman lähetyskalustonsa. Kaupunkilaiset ilmaisivat tukensa ja valtasivat seuraavaan aamuun mennessä kaikki osavaltion radioasemat. Suurin osa niistä luovutettiin takaisin samana päivänä. Liikkeellä oli kuitenkin koko konfliktin ajan käytössään radioasema, ja radion merkitys muodostui elintärkeäksi. Radio piti ihmiset ajan tasalla, varoitti vaaratilanteista ja hälytti apujoukkoja sinne, missä mielenosoittajat joutuivat hyökkäyksen kohteeksi. Radiot pitivät ihmisten mielialaa yllä ja vahvistivat yhtenäisyyden tunnetta. Ihmiset soittivat kertoakseen kadonneista omaisistaan, ilmaistakseen mielipiteensä osavaltion tilanteesta tai kertoakseen terveisensä.

Mielenosoittajien valtaamissa medioissa monet siihen asti vaiennetut pääsivät ääneen. Viestinnän valtasuhteet kääntyivät ympäri: kansanliikkeellä oli suurimman osan ajasta laillisesti käytössään yliopiston radioasema, kun taas hallitus lähetti piraattiradion kautta omia ohjelmiaan, joissa suoraan kehotettiin ihmisiä väkivaltaan mielenosoittajia kohtaan.

Kansanliikkeen kasvattaessa voimiaan myös hallituksen otteet kovenivat. Viranomaiset ja poliisit eivät työskennelleet virallisesti, mutta hallituksen palkkaamat aseistetut joukot alkoivat ajella öisin ympäri kaupunkia ampumassa mielenosoittajia kohti. Usein juuri radioasemat olivat hyökkäysten kohteena. Kun elokuussa erään vallatun radioaseman ulkopuolella ammuttiin kuoliaaksi mielenosoittaja, radiossa pyydettiin kaupunkilaisia pystyttämään kaduille barrikadeja, jotka vaikeuttaisivat kuolemanpartioiden liikkumista. Ympäri kaupunkia naapurustot järjestäytyivät, pystyttivät katusulkuja ja pitivät vahtia läpi yön. Sadat barrikadit suojelivat strategisia kohteita: liikkeen haltuunottamia toimistoja, radioasemia, mielenosoittajien leirejä ja kaupungin keskeisiä liikenneväyliä.

Itsesuojelun lisäksi barrikadit toimivat poliittisena painostuskeinona. Ne olivat tapa osoittaa, ettei Ulises Ruizin hallinnolla ole kykyä tai legitimiteettiä hallinnoida. Kuvernööri Ruizin lempilausunto "Oaxacassa ei tapahdu mitään" ei tuntunut kovin uskottavalta, kun kaupunkiin johtavat valtatiet oli katkaistu liikenteeltä.

Barrikadeista tuli myös kaupunkilaisten kohtaamispaikkoja, joissa eri-ikäiset ja taustaiset kaupunkilaiset tutustuivat ja oppivat toimimaan yhdessä. Barrikadeilla toteutuivat kenties parhaiten liikkeen ihanteet tasa-arvoisesta ruohonjuuritason järjestäytymisestä ilman muodollisia hierarkioita.

Sotilaspoliisit kaupunkiin

Vaikka Oaxaca kuuluu Meksikon köyhimpiin osavaltioihin, liikkeen esiinnostamat kysymykset yhteskunnallisesta eriarvoisuudesta ja autoritäärisestä hallinnosta koskettavat koko maata. Kesällä 2006 tilanne oli erityisen arkaluontoinen hallitsevalle PAN-puolueelle, sillä puolueen ehdokkaan Felipe Calderónin voitto presidentinvaaleissa herätti laajoja epäilyjä vaalivilpistä ja horjutti entisestään luottamusta hallitukseen. Samaan aikaan Oaxacan konfliktin kanssa, myös Mexico Cityn kaduilla laajat protestit jatkuivat viikkoja. Jos Oaxacassa laaja yhteiskunnallinen liike onnistuisi syrjäyttämään vaalivilpillä voittaneen kuvernöörin, miksei sama voisi onnistua myös presidentin kohdalla? Turvatakseen Felipe Calderónin kiistellyn virkaanastumisen, PAN asettui tukemaan PRI:tä eikä vaatinut Ulises Ruizin eroa.

Meksikon hallitus vakuutti pitkään etsivänsä rauhanomaista ratkaisua Oaxacan konfliktiin. Kuukausia kestäneet neuvottelut APPOn ja hallituksen välillä eivät kuitenkaan tuottaneet tulosta.

Neuvottelupöydässä annetut lupaukset jäivät tyhjiksi, ja Oaxacan kaduilla tunnelma alkoi kiristyä. Useita opettajia ja mielenosoittajia oli kuollut siviilipoliisien luoteihin, ja radiossa kerrottiin päivittäin yön aikana kadonneista ihmisistä. Lokakuun lopussa New Yorkin Indymedian toimittaja Brad Will ammuttiin barrikadilla. Heti sen jälkeen presidentti Vicente Fox lähetti neljätuhatta sotilaspoliisia Oaxacaan. Muutamassa päivässä Oaxacan keskusaukio ympäristöineen muuttui kansanliikkeen leiristä sotilasleiriksi.

Marraskuun aikana Oaxacassa oli useita väkivaltaisia yhteenottoja liittovaltion poliisijoukkojen ja mielenosoittajien välillä. Pahin niistä tapahtui marraskuun 25. päivä, jolloin liike pyyhittiin kokonaan pois katukuvasta erittäin väkivaltaisessa poliisioperaatiossa. Oaxacan konfliktin aikana kuoli 23 ihmistä ja pidätettiin satoja. Ihmisoikeusjärjestöjen mukaan suurinta osaa pidätetyistä kidutettiin vankilassa.

Taistelu jatkuu

Alkuperäiskansojen autonomiaa ajavat ja uusliberalismia vastustavat liikkeet ovat keskeinen yhteiskunnallisen muutoksen voima Meksikossa. Vuoden 1994 zapatistikapina Oaxacan naapuriosavaltiossa Chiapasissa toi kuuluviin alkuperäiskansojen vaatimukset. Meksikon hallitus on käyttänyt aseellista kapinaa syynä militarisoida Etelä-Meksikossa alueita, joilla alkuperäiskansojen järjestäytyminen on vahvaa. Lähettämällä liittovaltion sotilasjoukot Oaxacaan lokakuussa 2006, hallitus osoitti, ettei salli myöskään rauhanomaista kansanliikettä yhteiskunnallisen muutoksen tekijänä Meksikossa. Jos rauhanomainen vastarinta tukahdutetaan väkivalloin, mitä keinoja ihmisille jää vaatia oikeuksiaan?

Oaxacan liike ei ole yhtä näkyvä kuin vuonna 2006, mutta liikkeen esiinnostamat kamppailut jatkuvat edelleen. Useissa kylissä asukkaat ovat järjestäytyneet puolustaakseen luonnonvarojaan, joita yritykset havittelevat mitättömiä korvauksia vastaan. Yhteisöjen omalla medialla on edelleen tärkeä asema. Syrjäisten kylien yhteisöradiot toimivat tiedonvälityksen lisäksi yhteisöjen kulttuurin vahvistajina. Oaxacan kaupungissa on avattu uusia kohtaamispaikkoja, kuten viime talvena perustettu toimintakeskus CASOTA. Tilassa järjestetään tapahtumia ja eri ryhmien kokouksia, ja lisäksi siellä on muun muassa kattopuutarha ja paikallisten osuuskuntien tuotteita myyvä kauppa. Myös konfliktin aikana kukoistanut poliittinen taide on edelleen näkyvää kaupungin kaduilla.

Hallitus on Oaxacassa edelleen sama, mutta ihmiset eivät ole entisellään. Vaikka kansanliike ei saavuttanut pysyvästi haluamaansa muutosta osavaltioon, se teki usean kuukauden ajaksi muutoksesta elettyä elämää. Televisioaseman valtaukseen osallistunut kotiäiti tai barrikadeilla valvonut opiskelija eivät unohda kokemuksiaan. Konflikti jätti oaxacalaisiin pelkoa, mutta myös rohkeutta ja uudenlaista omanarvontuntoa.


Laura Böök

Kuva: chiapas.indymedia.org

Bookmark and Share